— En pelkää, hyvä herra, että Jumalan armon ollessa tukenani mitkään ystävällisyyden osoitukset saisivat minut unohtamaan, mitä olen hyveellisyydelleni velkaa; mutta huomaan että sellaiset toimenpiteet kyllä voivat tuottaa minulle suurempaa ankeutta kuin kovuus. Luontonihan on liian suora ja vilpitön kyetäkseni esiintymään kiittämättömänä; ja jos minulle opetettaisiin läksy, jota en vielä koskaan ole oppinut, niin kuinka raskaasti pahoittelisinkaan kuoleman hetkellä, etten voinut vihata turmioni tuottajaa ja että minun viimeisenä suurena päivänä täytyisi nousta syyttämään onnetonta sielu-parkaa, jonka pelastamisen toivoisin olevan vallassani!
"Ylevämielinen tyttö", huudahti hän, "kuinka kaunis ajatus tuo onkaan! Yhä verrattomammaksi sinut havaitsen, Pamela! Olet antanut minulle vihjauksen, joka pitää minua vallassaan kauvan. Mutta, suloinen olento", hän lisäsi, "kerro minulle, mikä se läksy on, jota et vielä koskaan ole oppinut, ja jonka oppimista pelkäät?"
"Jos, arvoisa herra", vastasin, "jälleen jalomielisesti säästätte hämminkiäni, ei minun tarvitse sitä sanoa: mutta vastauksena kysymykseen, jota näytte kiihkeimmin esittävän, tahdon lausua sen, etten tunne ainoatakaan miestä maailmassa, jonka kanssa haluaisin naimisiin tai jota koskaan olen siinä mielessä ajatellut. Olin mielessäni totuttautunut niin köyhyyttä rakastamaan, etten muuta toivonut kuin palata parhaitten, joskin köyhimpäin vanhempien luo ja käyttää elämäni Jumalan palvelukseen ja heidän viihdyttelyynsä. Ettekä aavistakaan, hyvä herra, kuinka saatoitte nuo toiveeni pettymään ja riistitte minulta itselleni lupaamani rehelliset ilot lähettäessänne minut tänne."
"No, voinko sitten", virkkoi hän, "olla vakuutettu, ettei pastori eikä kukaan muu mies ole vaikuttimenasi näin horjumattomasti evätessäsi tarjoukseni?" — "Voitte tosiaan", sanoin minä; "ja koska suvaitsitte kysyä, niin minä vastaan, etten tunne toivomuksen vivahdustakaan tai mitään ajatusta ainoankaan miehen puoleen maailmassa".
"Mutta", sanoi hän, "— sillä minä olen hupsusti mustasukkainen, ja se vain osoittaakin kiintymystäni sinuun, — etkö ole rohkaissut Williamsia siihen ajatukseen, että ottaisit hänet?" — "En millään muotoa", vakuutin, "vaan asianlaita on aivan päinvastoin". — "Etkä olisi hänestä huolinut", kysyi hän vielä, "jos olisit hänen avullaan päässyt pakenemaan?" — "Mielessäni olin päättänyt toisin, herra; hän tiesi sen, ja mies-parka…"
"Pyydän", sanoi hän, "älä yritä sanaakaan hänen puolustuksekseen! Sinä nostat pyörretuulen sielussani, jos häntä ystävällisesti mainitset; ja silloin myrsky tempaisee sinut mukaansa."
"Hyvä herra", virkoin, "minä olen sanonut sanottavani ja vaikenen!" — "Ei", vastasi hän, "älähän vaikene; anna minun tietää kaikki. Jos hänestä vähääkään välität, niin puhu suusi puhtaaksi; sillä asia päättyisi hirveästi sinulle, minulle ja hänelle, jos saisin tietää että tässä arassa kohdassa olet minulta kätkenyt jonkun salaisuutesi."
"Teidän arvoisuutenne", sanoin minä, "jos konsaan olen antanut teille syytä pitää minua vilpittömänä…" "Puhu sitten", keskeytti hän hyvin kiihkeästi, puristaen molempia käsiäni, — "sano nyt Jumalan kasvojen edessä vakuuttavasi, ettei sinulla ole mitään salatuintakaan ajatusta Williamsin tai minkään muun miehen suhteen".
"Sen teen", suostuin minä. "Niin totta kuin Jumala minua siunatkoon ja säilyttäköön hyveellisyyteni, minulla ei ole." — "Hyvä", sanoi hän, "tahdon uskoa sinua, Pamela; ja ajan mittaan voinen paremmin sietää tuon miehen nimeä. Ja jos pääsen vakuutetuksi, etteivät sinun tunteesi ennakolta kuulu kellekään, niin itserakkauteni saa minut uskomaan, että minä kyllä vielä voitan arvonannossasi saman tai paremmankin sijan kuin ken hyvänsä Englannin mies. Mutta ylpeyttäni kirveltää kuitenkin ytimiin asti se että niin helposti ja niin lyhyen tuttavuuden jälkeen suostuit karkaamaan tuon keltanokan kanssa!"
"Oi, hyvä herra", huomautin, "tahdotteko kuulla yhden seikan? Ja vaikka se tuottaisi minulle suurimman suuttumuksenne, niin kerron teille, ehkä tarpeettomasti ja epäviisaasti, kuitenkin koko totuuden."