Niin, hän on yhä tavattomasti raivoissaan, ja on määrännyt laittamaan matkavaununsa kiireimmiten kuntoon. Mitähän nyt lähinnä seurannee!
Enhän minä todella varsin paljoa sanonut! Mutta kas, sellainen on ylhäisen aseman suurellisuus! Poloinen raukka ei saa hiiskua sanaakaan vastaan, milloin heidän päähänsä pistää vihoitella! Mitäpä kaikkea samanarvoinenkin henkilö saisi kokea, jos joskus menisi tuollaisen kanssa naimisiin! Ensiksi hänen rakas äitinsä hemmoitteli hänet pilalle. Kukaan ei kuulemma saanut puhutella häntä tai sanoa mitään vastaan hänen lapsena ollessaan; ja niin ollen hän ei ole tottunut hillitsemiseen eikä voi sietää vähintäkään seikkaa, mikä käy ristiin hänen rajun tahtonsa kanssa. Tämä on niitä siunauksia, jotka tulivat korkeasäätyisten ihmisten osaksi! Paljon hyvää se tuottaneekin heille heidän synnynnäisessä ja varallisuudesta aiheutuvassa ylpeydessään! Sanoisin: se ei minun nähdäkseni saa aikaan muuta kuin tekee heidän levottomuutensa aiheet moninkertaisiksi samoin kuin jokaisen muunkin, joka joutuu heidän kanssaan tekemisiin.
Kas nyt! Mihin tämä päättyy? Rouva Jewkes on ollut hänen lähettämänään luonani ja sanoo, että minun pitää hetikohta lähteä talosta.
"No", kysyin minä, "mutta mihin minut nyt taas viedään?" — "Ka, kotiisi", vastasi hän, "isäsi ja äitisi luo".
"Voikohan se olla mahdollista?" epäilin minä. "Ei, ei, en usko, että saan sellaisen onnen! Varmaankin on joku katala juoni taas tekeillä! Ei suinkaan, rouva Jewkes", sanoin, "hän ole keksinyt jotakuta teitä pahempaa taloudenhoitajatarta!"
Rouva Jewkes suuttui kovin, niinkuin hyvin voitte arvata. Mutta tiedänhän, ettei hän voi tulla häijymmäksi kuin jo on.
Hän saapui jälleen ylös. "Oletko valmis?" kysyi hän. "Hyväinen aika!" huudahdin, "olettepa kovin kiireissänne: on kulunut vasta vajaa neljännestunti, kun tästä kuulin. Mutta kyllä minä pian suoriudun valmiiksi; sillä minulla on vain vähän mukaani otettavaa, eikä minulla tässä talossa ole hyviä ystäviä, joiden hyvästeleminen minua viivyttäisi. Ja kuitenkaan, hupsu mikä olenkin, en voi pidättää itkuani! Olkaa hyvä", sanoin, "ja pistäytykäähän alhaalla kysymässä, enkö voi saada kyhäyksiäni". —
Olen nyt aivan valmis, kun hän palaa vastauksineen; ja nämä muutamat lehtiset, mitkä minulla on jälellä, minä kätken poveeni.
En tiedä, mitä ajatella tai kuinka tätä asiaa arvostella; mutta en minä koskaan voi uskoa olevani luonanne ennen kuin teidän eteenne polvistuen anon siunaustanne. Silti minua surettaa, että hän on minulle niin vihainen. En mielestäni sanonut niin paljoa.
Kah, nyt näen vaunuja vedettävän ulos, hevoset tuodaan myös, ja hirveä Colbrand on nousemassa ratsun selkään. Kuinka tämä kaikki päättyy?