MAANANTAINA.
Niin, mihin tämä päättyy, en osaa sanoa. Mutta täällä minä nyt olen, pienessä kyläpahaisessa, melkein samanlaisessa kuin teidän. Kohdakkoin tiedustan sen nimeä; ja Robin vakuuttaa minulle, että hänellä on määräys tuoda minut teidän luoksenne, rakas isä ja äiti. Oi, kunpa hän ei minua jälleen pettäisi! Mutta kun ei minulla ole mitään muuta tehtävää ja kun olen varma, etten saisi unta silmääni, jos menisinkin vuoteeseen, niin kirjoittelen aikani kuluksi, ja jatkan siitä, mihin kertomukseni sunnuntaina iltapäivällä jäi.
Rouva Jewkes tuli luokseni tuoden kirjeistäni sen vastauksen, että isäntäni sanoi jättävänsä niiden lukemisen toistaiseksi, "jottei niissä mikään hellyttäisi häntä muuttamaan päätöstänsä. Mutta jos hän ne lukee, hän lähettää ne sinulle jälkeenpäin kotiin. — Ja", sanoi rouva Jewkes, "tässä ovat lainaamani guineasi: sillä huomaan että kaikki on nyt sinuun nähden ohitse" Hän näki minun itkevän ja kysyi: "Kaduttaako?" — "Mitä minä katuisin?" sanoin minä. — "No, enpä tiedä", vastasi hän; "mutta herra on varmaan saanut kokea ivallisia letkauksiasi, muutoin hän ei olisi niin vimmoissaan. Niin", jatkoi hän ja nosti kätensä ylös, "sinulla on sisua! Mutta toivoakseni se nyt talttuu." "Sitä minäkin toivon", vastasin. "No, olen valmis."
Hän nosti ikkunan ylös ja sanoi: "Minä käsken Robinin noutaa matkalaukkusi — kimpsusi ja kampsusi! Olen iloinen, että lähdet."
"Minulla", lausuin minä, "ei ole sanoja teille tuhlata, rouva Jewkes; mutta", niiaten hänelle hyvin syvään, "minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin kaikista tehoisan siveellisistä kohteliaisuuksistanne; ja sitte hyvästi. Sillä minulla ei ole mitään matkalaukkua, sen teille vakuutan, eikä muutakaan paitsi nämä jotkut kapineet, mitkä olen tuonut huivissani, sekä vaatteet ylläni." Olin näetten kaiken aikaa käyttänyt omia ostovaatteitani, vaikka isäntäni oli tahtonut toisin. Otin kuitenkin mukaan paperia, mustetta ja kyniä.
Kulkiessani vierashuoneen ohi, hän astahti sisälle ja kysyi: "Eikö teidän arvoisuudellanne ole mitään sanottavaa tälle tytölle, ennen kuin hän lähtee?" Kuulin isäntäni vastaavan, vaikken häntä nähnyt: "Kuka on teidän käskenyt, rouva Jewkes, tuolla tavoin puhua tytöstä? Hän on loukannut ainoastaan minua."
"Pyydän teidän arvoisuuttanne suomaan anteeksi", sanoi heittiö; "mutta jos olisin teidän arvoisuutenne asemassa, ei hän kaiken sen vaivan jälkeen, mitä on teille tuottanut, pääsisi täältä ehjin siivin". — "Ei siitä enempää, kuten teille jo sanoin", vastasi hän; "mitä! kun minulla on moiset todistukset siitä, että hänen hyveellisyydessään on hänen kaikki ylpeytensä, niin pitäisikö minun se häneltä ryöstää? Ei", lisäsi hän, "menköön hän, nurjamielinen ja hupsu, mikä onkin; mutta hän ansaitsee, että saa lähteä kunniallisena, ja sellaisena hänen on lähdettävä!"
Jouduin niin riemastuksiini tästä odottamattomasta hyvyydestä, että avasin oven, ennen kuin tiesin mitä tein, ja sanoin polvilleni langeten ja kohottaen ristiinliitetyt käteni: "Oi, minä kiitän teidän arvoisuuttanne tuhannen tuhatta kertaa! Jumala siunatkoon teitä tästä minulle osoittamastanne hyvyydestä! Rukoilen teidän puolestanne niin kauvan kuin elän, ja samoin tekevät myöskin rakas isäni ja äitini. Ja, rouva Jewkes", sanoin, "rukoilen teidänkin puolestanne, vaikka olettekin sellainen jumalaton ilkimys".
Hän kääntyi pois, meni yksityiskammioonsa ja sulki oven. Hänen ei olisi tarvinnut niin tehdä; sillä minä en olisi mennyt lähemmäksi.
En minä suinkaan sanonut niin paljoa, että olisin kaiken tämän suuttumuksen ansainnut.