Luulenpa että lähdin talosta vastahakoisesti. Voitteko sitä uskoa? — Mikähän mahtoikaan minua vaivata? Tunsin jotakin niin outoa sydämessäni. Mikähän minun oikeastaan on! Mutta tämä tuli niin odottamatta! — siitä se varmaankin kaikki johtui. Silti olen yhä sangen omituinen. En suinkaan voi olla niiden vanhojen nurisevien israelilaisten kaltainen, jotka ikävöitsivät takaisin sipulien ja kynsilaukan ääreen Egyptiin, sitte kun olivat siellä kärsineet niin raskasta orjuutta? — Minä vaadin sinut, oi ristiriitainen, hillitsemätön sydän, ankaralle tilille tästä omituisesta tunnelmasta, jahka pääsen rakkaan isäni ja äitini luo; ja jos löydän sinussa jotakin sopimatonta, niin saat olla varma, että sinut nöyryytetään, mikäli ankara kieltäymys, rukous ja lihan kuritus voi sen tehdä.
Mutta kuitenkin kaikitenkin, tuo hänen viimeinen hyvyytensä on herkästi koskenut minuun. Melkein toivoisin, etten olisi niitä sanoja kuullut; ja kuitenkin aavistelen olevani iloinen, että ne kuulin; sillä minua riemastuttaisi ajatella hänestä parasta hänen itsensä tähden.
No niin, menin ulos vaunujen luo, samojen, joilla minut oli tuotukin. "Kah, herra Robert", sanoin, "tässä olen jälleen! Isoisten poloisena leikkihyrränä! Pelkkänä kohtalon pallona! Teillä on varmaan määräyksenne."
"Niin on, neiti", sanoi hän. — "Älkäähän nyt", pyysin, "nimittäkö minua neidiksi tai seiskö lakitta päin minunlaiseni edessä". — "Vaikkei herra olisikaan varoittanut minua laiminlyömästä kunnioitusta teitä kohtaan, olisin sittenkin osoittanut sitä parhaani mukaan", sanoi hän. — "Niin", vastasin minä, sydän täynnä, "te olette hyvin ystävällinen, herra Robert".
Herra Colbrand, joka oli ratsun selässä pistoolit vyöllä, saapui luokseni niin pian kun olin päässyt vaunuihin, hänkin avopäin.
"Mitä, monsieur!" huudahdin minä. "Oletteko tekin tuleva mukaani?"
— "Saatan teidän osaa tiestä", sanoi hän, "olla turvana". — "Minä
toivon, että tekin menettelette siinä ystävällisesti, herra
Colbrand", virkoin minä.
Minulla ei ollut ketään, jolle olisin heiluttanut nenäliinaa tai jättänyt hyvästi; ja antausin omiin mietteisiini tästä omituisesta uhittelevasta sydämestäni, jota en koskaan ennen ole huomannut niin uppiniskaiseksi ja tolkuttomaksi.
Pois kulkivat siis vaunut! Ja kun olin päässyt ulos jalavakujalta isolle maantielle, saatoin tuskin muuta luulla kuin että näin unta kaiken aikaa. Muutamaa tuntia varemmin melkein isäntäni sylissä hänen puhuessaan minulle satoja helliä sanoja ja ollessaan herkästi huolestuneena minulle tuottamistaan onnettomuuksista; ja sitten yksi ainoa sananen oli hänet ärsyttänyt minua vastaan, ja minut häädettiin talosta, saatuani vain hetkeä aikaisemmin karkoituksestani tiedon. Ja kaikki hänen ystävällisyytensä muuttunut vihaksi! Ja nyt kello kolmesta viiteen ajettuamme olen joutunut usean penikulman päähän! Mutta jos olen matkalla teidän luoksenne, niin kaikki toivottavasti kääntyy hyväksi jälleen. Oi, voi, mitä omituisia olentoja ovatkaan miehet! herrasmiehet, tulisi minun pikemminkin sanoa! Sillä rakkaalla, ansiokkaalla, hyvällä äidilläni, vaikka köyhyys on teidän molempain osanne, on ollut parempi onni, ja te olette ja olette aina olleet siunatut keskenänne! — Mutta tämäkin miellyttää minua: hän oli niin hyvä, ei sallinut rouva Jewkesin puhua minusta pahaa ja hylkäsi hänen inhoittavan, epänaisellisen neuvonsa. Voi, mikä musta sydän sillä kurjalla raukalla on! — Ei minun siis tarvitse niin suuresti moittia miehiä; sillä isäntäni, niin häijyksi kuin hänet luulinkin, ei ole puoleksikaan niin paha kuin tuo nainen. Varmaan se on jumalankieltäjä! Ettekö luulekin?
Emme voineet päästä edemmäksi kuin tähän pieneen kurjaan paikkaan ja viheliäiseen kapakkaan — sitä se pikemmin on kuin majatalo; — sillä alkoi hämärtää, eikä Robin kiirehtinyt niin paljoa kuin olisi voinut; ja vaivoin sai hän hevosensa jollakin tavoin hoivatuiksi. Herra Colbrand ja Robert myös ovat hyvin kohteliaita. Näen että hänellä on matkalaukkuni sidottuna vaunujen perään. Minä en sitä halunnut; mutta nythän en tule aivan tyhjin käsin. Täydellinen suoriutuminen eroon minusta, näen mä — kimpsut ja kampsut, käyttääkseni rouva Jewkesin sanoja. — Niin, minun tarinastani tulisi varmaan hämmästyttävä romaani, jos se hyvin kerrottaisiin.
Herra Robert saapui juuri ja pyysi minua syömään jotakin. Kiitin häntä, mutta sanoin ettei minulla ollut ruokahalua. Käskin hänen pyytää herra Colbrandia sisälle, ja tämä tuli; mutta kumpikaan heistä ei tahtonut istua eikä panna hattua päähänsä. Mitä narrinpeliä se onkaan minunlaiseni tyttö-paran edessä! Kysyin heiltä, oliko heillä lupa sanoa minulle totuus siihen nähden, mitä heidän oli minulle tehtävä. Jos ei, niin en sitä pyytäisikään. Molemmat vakuuttivat, että Robinilla oli määräys kyyditä minut isäni kotiin; ja herra Colbrandin oli jätettävä minut kymmenen penikulman päähän ja sitten ratsastettava toiseen kartanoon odottamaan isäntäni saapumista. Molemmat puhuivat niin juhlallisesti, etten voinut olla heitä uskomatta.