Rouva Jervis kertoi minulle jälkeenpäin, ettei voinut viipyä kauvemmin kuuntelemassa, kuinka nurjasti minua kohdeltiin; ja jos olisi viipynyt kauvemmin, hänen olisi täytynyt puhua, ja sitä hänelle ei olisi koskaan suotu anteeksi. Hän lähti siis ulos. Minä katsoin hänen jälkeensä aikoen myöskin lähteä, mutta isäntäni sanoi: "No, Pamela, annahan toinen näyte Longmanille, minä haluan sitä: ja varmaan et voi ollakaan sitä tekemättä, kunhan vain avaat suusi."
"Hyvä on, herra", vastasin minä, "koska teidän mahtavuutenne näkyy tarvitsevan minun alhaisuuteni puolelta syyttömäksi julistamista ja koska en suinkaan halua, että kärsisitte perheenne silmissä, tunnustan polvillani" (ja tässä minä polvistuin), "että minussa on ollut paljon vikaa ja että olen ollut kovin kiittämätön isäntien parhaalle; olen ollut kovin häijy ja nenäkäs, enkä ole teiltä muuta ansainnut kuin että minut häädetään huonekunnastanne häpeässä ja epäsuosiossa. Minulla ei siis ole muuta sanottavaa itsestäni kuin että en ole kelvollinen jäämään, enkä siis voi jäämistäni toivoa, enkä tahdo jäädä. Siunatkoon siis teitä Jumala kaikkivaltias — ja teitä, herra Longman — ja hyvää rouva Jervisiä — ja jokainoata huonekuntaanne kuuluvaa! Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta niin kauvan kun elän." — Sitten minä nousin, ja minun oli pakko tukea itseäni isäntäni nojatuolia vasten, koska muutoin olisin lysähtänyt lattialle.
Vanha kunnon mies itki enemmän kuin minä ja huudahti: "Hyväinen aika, voi hyväinen… onko tällaista koskaan ennen kuultu! tämä on liikaa, liikaa, en voi sitä kestää. Niin totta kuin toivon eläväni, olen ihan sulanut. — Rakas herra, antakaa hänelle anteeksi; tyttö-parka rukoilee teidän puolestanne, hän rukoilee meidän kaikkien puolesta, hän tunnustaa vikansa eikä kuitenkaan tahdo anteeksiantoa! En totisesti tiedä, mitä tästä ajatella."
Isäntäni itsekin, niin paatunut heittiö kuin olikin, näytti hiukan liikutetulta, otti nenäliinan taskustaan ja astui ikkunan luo. "Minkälainen ilma on tänään?" sanoi hän. Ja sitten käyden vähän kovasydämisemmäksi virkkoi: "No, saat lähteä näkyvistäni, sinä kummallisen epäjohdonmukainen olento! mutta et saa viipyä talossa yli aikasi."
"Ei, hyvä herra, ei, hyvä herra", rukoili vanha kunnon mies, "heltykäähän hiukan. Totta toisen kerran, te nuoret herrasmiehet olette raudasta ja teräksestä, niin minusta näyttää. Mutta minun sydämeni", sanoi hän, "on varmaan muuttunut voiksi ja valuu sulaneena silmistäni. En koskaan ennen ole tähän tapaan tuntenut."
Isäntäni sanoi käskevään sävyyn: "Mene näkyvistäni, huippana; en voi sietää sinua silmieni edessä." — "Hyvä herra", vastasin minä, "menenhän niin nopeasti kuin voin".
Mutta tosiaan, rakas isä ja äiti, päätäni huimasi ja jäseneni vapisivat niin että minun täytyi astua koko matka pidellen molemmin käsin laudoituksesta, enkä luullut pääseväni ovelle. Mutta kynnykselle ehdittyäni ja koska toivoin tämän olevan viimeinen kohtaukseni kauhean, kovasydämisen isäntäni kanssa, minä käännyin, niiasin syvään ja sanoin: "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! — Jumala siunatkoon teitä, herra Longman!" ja sitten menin isoon saliin vievään eteiseen, missä lysähdin ensimäiselle tuolille; sillä pitkään toviin en kyennyt astumaan edemmäksi.
Jätän kaikki nämä asiat teidän harkittaviksenne, rakkaat vanhempani; mutta en voi kirjoittaa enempää. Sydän-parkani on melkein särkynyt, on todellakin. — Oi, milloin pääsen täältä pois? Lähetä minut, hyvä Jumala, jälleen turvallisesti köyhän isäni rauhalliseen mökkiin! ja pahinkin, mitä siellä voi tapahtua, tuottaa ehdotonta iloa siihen verrattuna, mitä nyt kärsin. Oi, säälikää ahdistettua tytärtänne.