Metsätulillakin ja metsämajoilla sekä metsäsaunoilla oli oma haltiansa. Missä vain kolmekin yötä pidettiin tulta, siihen haltia suopeutui elämään ja paneutui sen haalimiseksi, ken viritti ensimmäisen tulen. Siksi aina, yksinpä metsämajallekin asettautuessa, kysyttiin haltialta levähtämislupaa, ja taas pois lähdettäessä hyvästeltiin:
"Hyvä käyköön: kättään lämmittäköön, paha käyköön: kätensä polttakoon!"
Mutta itse ihmisilläkin oli haltiansa. Varsinkin suurilla mahtajilla, tietomiehillä se oli hyvin voimakas ilmiö, joka jo etukäteen kulki isäntänsä tuloa ilmoittaen. Semmoinen edelläkävijä ennustaja oli Varhantalon Jököllä Leipivaaralla. Kun ukko oli yölläkin kotiin saapumassa, tuli hänen haltiansa jo edellä herättämään emännän sytyttämään tulta. Jökö kun kylästä kotiin lähtiessään aina kerskuen uhkaili: "Jos ei vain ole tuli kotona päreessä, niin tuleen pistän koko talon!" Mahtava haltia oli Venetheiton tietäjälläkin, Matti Pikkaraisella. Hirveän melun ja pauhun kanssa se ukon edellä aina liikkui, vastaantulijat luulivat itse Pahan olevan tulossa, kun metsä niin vonkui ja ryski ja piti jyräkkää — ja tulikin vähän ajan kuluttua vain tietäjäukon käriläs.
Ihmishaltian sukua olivat myös parat ja tontit, semmoiset haltia-apulaiset, joita ennen vanhaan tiedetään vauraissa taloissa olleen. Para oli emännän apulainen, emännät sen itse synnyttivät saunassa leppäpalikkaa puohtimessa hyssytellen ja laulaen:
"Synny, para, synny, para, voita, maitoa kantamaan, ei lie korva kuulemassa, eikä silmä näkemässä."
Ja puohtimesta kohosi "sellainen räpsäke", jolla oli pää kuin lankakerä, ja lähti lentämään. Oli erikoinen säntiaikansa, jolloin para oli synnytettävä, ja paralle oli emännän uhrattava puoli omaa henkeänsä sekä puoli kellokaslehmän henkeä, niin että se oli osa emännästä, osa kellokkaasta. Navetassa para sitten hääri lehmien hoitajana, ja kantoi naapuriemäntien maitohuoneista oman emäntänsä astioihin maitoa, kermaa ja voita. Paraa oli vuorostaan lehmänannilla ruokittava, navetan ikkunasta viskattiin sille viiliä. Mutta jos sitä kohdeltiin huonosti, herkesi se kantamasta, jos sen tappoi, kuoli sekä emäntä että kellokas.
Vanhoilla, äveriäillä äijillä oli taas tonttinsa, joka kantoi heidän aittaansa viljaa sekä latoihinsa olkia. Vilja-aitoissa oli heillä oikein vartavastinen tontinkontti, suuri puolentynnyrin vetoinen tuohikesseli, joka riippui seinällä sitä varten heitetyssä luontaisessa seinähirren oksanaulassa. Vanhana harmaana vaarina tontti joskus nähtiinkin, valkea pitkä sarkatakki päällä, liinapuksut jaloissa. Semmoisena oli Päätalon tontti entisinä hyvinä aikoina liikkunut pitkin Kiantaa kanniskellen kotiinsa kokonaisia olkimittoja selässään. Suoraan oli se vain halki järvien kahlaillut ja järvien syvyyksiä sanellut:
"Akoss' oli alle polven, Pärsämössä päälle polven, vain Tormua syvä syvyys, siinä kastui kaationi, liinapuksuni likosi."
Ahkera oli tontti toimissaan ollut. Laajankin tontista Hyrynsalmella tiedettiin:
"Ei ollut laiska Laajan tontti,
teki tietä Teerelästä."