Vesikaari eli taivaallinen kaari oli ukko Noakin päivistä asti tunnettu kaunis taivaan värivemmel. Se joi vettä järvistä ja hetteistä sadesäiden varaksi, nielaisi useasti sammakoitakin, olipa joskus ahmaissut miehenkin veneineen taivaan avaruuksia soutelemaan.
Taivaan pilvissä vesi sitten kierteli ja lankesi taas maahan niin hyville kuin pahoillekin. Joskus putosi taivaalta pilveäkin, ja se oli kuin sammakonkutua, sulavaa hyytelöä. Vanhat ottivat sen talteen viinapulloon, käyttivät sitten pistoksiin, ammuksiin sekä lapsen synnytyksiin. Taikka leipoivat löytäjät siitä pienen pilvirieskan, jolla saattoivat taltuttaa pahoille töille pyrkivän tulen vallan.
Tuuliaispää oli pirunpuuskien puhalluksia, ja se oli jokaiselle tunnettua, että siinä matkasi lapinnenä. Se pyöri väliin myötäpäivin, väliin taas tohisti vastahankaan. Silloin kun se kiersi vastapäivään, kiersi se lämpöisiksi säiksi. Merkille pantuja taivaan tuulia olivat myös kevät- ja syysmyrskyt sekä itätormit ja Tapion riihenpuinnit. Ilmansuunnat olivat, pää- eli poikkipohjoinen, itäpohjoinen, itä, vesietelä, korkea- eli poikkietelä, länsi, luet eli pääluet ja luetpohjoinen.
Taivaan monimuotoisella kuulla, joka oli "maailman ikuinen, vain ei viien viikon vanhaksi elä", oli kumma vaikutus ihmisen elämään ja maan kasvullisuuteen. Kuuton aika oli pimeä aika, mutta mitä puuhasi silloin, kun näki ensi kerran uudenkuun, sitä hommaa riitti koko kuuksi. Tekivät nuoret myös taikoja uudenkuun nähdessään, kiersivät puukolla seisomasijansa, sitten vasemmalla sukallaan ja kengällään — vetäisivät ne jalastaan — kiersivät vasemman kantapäänsä ja ottivat, veivät multaa päänsä alle sänkyyn ja sanoivat:
"Näytä, uusikuu, mun kultani!"
Siitä kolmen yön perästä näytti. Yläkuulla kylvivät vanhat ukot rukiinsa, jotta se paremmin säilyisi talven alla, kuun kannalla jos olisi kylvänyt, olisi hanki kadottanut laihon. Yläkuulla myös huoneenhirret ja veneen ainespuut hakattiin.
Kuun asennosta ennustelivat entiset miehet jumalanilmoja. Jos uusikuu kiikkui kynsistään avaruudella ja näkyi koko haamullaan, oli se huonoiksi ilmoiksi ja nöyriksi säiksi, mutta jos se kelletti kyljellään ja piirtyi vain kapeana sirppinä, oletteli se pakkasiksi. Kuun kehät taas olivat, milloin pakkasiksi, milloin leudoiksi ilmoiksi.
Kuun tervaaminenkin oli tuttu juttu. Se oli Rahko-Matti, joka tahtoi mennä rosvontöihin, ja aikoi ensin tervalla pimittää kuun, mutta tarttuikin siihen suteineen ja tervasankoineen.
Päivä, kulta aurinkoinen, oli lämmön ja valon antaja, samoinkuin tulikin, "aurinkoisen pojan poika". Hyviksi säiksi, ihaniksi ilmoiksi se hyvännäköisenä aamulla nousi, samoin illalla meni mailleen, mutta pahoiksi ilmoiksi se oli pahannäköisenä. Iltaruskot se loihti sekä aamuruskot:
"Syysruskot lämpimiksi, kevätruskot keliksi."