"Nälkä soille, vilja maille, rikkaijen riihenparsille!"
Riihenroikajaiset eli riusanroikaiset, parsiin- eli vartankolkkajaiset eli vartankolkkaukset tapahtuivat viimeisenä riihipäivänä. Silloinkin työväkeä ravittiin erikoisilla ruoilla. Aamiaiseksi keitettiin ohrapuuro ja iltaseksi saatiin lihakeitto, ja ruokaryypyiksi tarjosi isäntä viinaa, jopa aamulla riiheen mentäessä antoi suunavausta. Yleinen ikivanha tapa oli jättää viimeisestä riihestä yksi lyhde puimatta. Sitä sanottiin alkulyhteeksi eli elättilyhteeksi, ja heitettiin se parsille perisoppeen pystyyn. Siellä se sai seisoa seuraavaan syksyyn, jolloin joutui muun viljan joukkoon, ja oli niinkuin siemenenä uudelle sadolle sekä hyvän vuodentulon saannille. Kuhmon Venähenvaaran ukko oli heittänyt kokonaista kolme puimatonta lyhdettä "eloparalle", jota hän oli palvellut.
Sitten oli vuoden varrella vielä muuan merkkipäivä, pelottava kinkeripäivä eli messupäivä. Kaksittainkin niitä vuodessa pidettiin, syksyllä, Mikkelin tienoissa, syysmessu ja kevättalvella talvimessu. Syysmessussa luetettiin vain lapsia, mutta talvimessussa kuulusteltiin kaikki kansa, nuoret ja vanhat.
Jo illalla tulivat kinkerienpitäjät, papit ja lukkari, kinkeritaloon yöksi — hevosella oli heidät noudettava — ja pitivät talossa rahvaalle iltarukouksen. Sillä messuväkeä oli talonpirttiin jo koko joukko keräytynyt. Papeille tarjottiin parasta, mitä talo oli osannut hankkia, ja kylän kirkonmies sai suuren kunnian suurustella pappien pöydässä. Kinkeriväkeäkin ruokittiin varojen mukaan. Viinaakin tarjottiin sekä papeille että rahvaalle, sillä viinaa piti messutalossa olla. Jotkut papitkin sitä aivan halusta jonkun naapun nakkasivat, puhumattakaan lukkareista, joista muutamat eivät oikein tienneet määräänsäkään.
Messuväkeä kuulusteltiin sekä sisäluvussa että katkismuksen ulkoa osaamisessa, ja lopuksi piti pappi kyselykuulustelut. Kovin olivat muutamat seurakunnan jäsenet huolimattomia kristillisen lukemisen harjoituksessa. Varsinkin jotkut vanhat ukonkarilaat olivat niin itsepintaisia oppimaan, että papin täytyi heitä toisinaan kovistella, jopa pöydän alle työntämällä. Niin hullusti oli käynyt Porkkalan ukolle Puolangalla, jotta oli joutunut pöydän alle häpeämään. Oli siellä äijä vain rauhassa istunut ison aikaa, kyököttänyt, jo kysäissyt: "Joko ma nousen?… Joko ma nousen?" Mutta kun ei pappi ollut kallistanut korvaansa, oli ukko arvellut: "noustappa taijan!" ja noussut ja astellut ulos. Pöydän alle oli työnnetty kerran myöskin Kylänmäen ukko, huono hyrynsalmelainen lukija. Mutta ei ollut hänkään ottanut papin rankaisua oikein ojennuksekseen: oli vain askaroinut ahtaassa asemassaan tulitikunpätkillä silmäluomensa ammolleen, ja niin pöydän alta killistellen keinotellut koko kinkerirahvaan nauramaan. Mutta Riitavaaran Eskoa ei pappi ollut uskaltanut ruveta pöydän alle yrittämään. Äkäillyt oli kyllä kovasti ja uhkaillut, mutta kun oli huomannut, kuinka Esko oli sivullaan isoa nyrkkiään puristellut, oli pappi lausunut toivovansa ja uskovansa, että Esko ensi kerraksi ahkeroitsee lukutaitonsa paremmaksi.
Lopuksi pappi tiedusteli, millaista elämää kyläkunnan ristirahvas viettää. Silloin tuli kirkonmiehen vuoro astua esiin kylän "ilveitä" selittelemään. Tavallisesti ei kirkonmiehellä ollut suuria valittamisia: rahvas eli Herran pelvossa, niinkuin oli ennenkin elänyt. Mutta kerran Puolangan Leipivaaralla oli muuan akka ruvennut "juoruamaan" papille kylänsä synnillistä menoa: juovat kuin siat, tappelevat kuin sudet, lyövät korttia kuin pakanat, elävät kuin eläimet… "No, no, eikä kirkonmies tiedä mitään!" oli pappi kauhistunut. Mutta Martin Paavo, kirkonmies, oli puolustautunut: "Oisko sitä päälleen isäntä, jos menisi kaikkia kantelemaan".
Ennen vanhaan, kun kirkkoa ei ollut koko laajalla kulmakunnalla lähempänä kuin Paltaniemellä, olivat Paltamon papit kierrelleet suunnattoman kotiseurakuntansa sydänmailla messuja pitämässä. Samalla olivat he toimittaneet muitakin kirkollisia tehtäviä — kuten monesti nytkin —, olivat siunanneet kuolleita maahan, kastaneet lapsia, vihkineet aviopareja ja jakaneet ehtoollista. Aika ankaroita olivat he toisinaan olleet huonoille lukijoille ja huonosti eläville seurakuntalaisilleen, kaakinpuussakin olivat joskus vitsoilla kylvetyttäneet. Muuankin vitsottava oli rukoillut: "Älä, hyvä Herr'-Eerikki rukka!" "Herr'-Eerikki" kun oli ollut se pappi.
HÄÄTAPOJA.
"Jos tahot talohon naija, tuuva miniän minulle, elä kihlo kirkkotieltä, siell' on porsaskin punassa, sikai on silkki päässä. Ota olkihuonehesta, riusanvarresta valihte, kivenpuusta kiikkumasta".
Juhlista ja merkkipäivistä puhuttaessa ei suinkaan sovi unohtaa häitäkään, suuria ilojuhlia, joita miltei joka talo ainakin jonkun kerran joutui viettämään. Ne olivat nuorten juhlia, kahden toivorikkaan nuoren onnenpäiviä.