Mutta ennenkuin päästiin häihin asti, oli nuorilla edessä pitkä ja monimutkainen taival. Naimisiin joutuivat tyttäret tavallisimmin kolmattakymmentä aloitellessaan, mutta jotkut tulivat valituiksi jo alle kahdenkymmenen ikäisinä, jopa muuan tytär Hyrynsalmella oli mennyt miehelään 17:llä ikävuodellaan, ja Kuhmossa oli eräs vaimo jo samanikäisenä ennättänyt äidiksi. Mutta toiset taas saivat odottaa aikaansa aina lähemmä kolmeakymmentä, ylikin, miten milloinkin sattui. Mitään määrää ei tietysti ollut. "Kuus naulaa kun menis suoloja hameeseen, niin silloin saa tytär mennä naimisiin", oli leikillisenä määriönä.
Miehen tavallisesti piti olla jonkun verran vanhemman, "se kun nainen ennen mukaa löysätä, niin sillähän ne valikoi naisen nuoremman." Jouduttiin tietysti joskus ottamaan vaimoksi itseänsä vanhempikin.
Vanhempi sisaruksista joutui tavallisesti naimisiin ennen nuorempaa, mutta kävi joskus niinkin, että nuorempi ennätti edelle. Häpeähän se oli hylätylle, että häätyi kivikontin kantajaksi, vaikkakin kontissa oli "silkkiset viilekkeet ja suu alaspäin." Vielä häpeällisempää oli jäädä vanhaksi piiaksi.
Aivan likeisiä sukulaisia ei juuri naitu. Ei "viittitty" mennä naimisiin esim. serkkujen eikä useasti pikkuserkkujenkaan kanssa. "Se oli mieles, jotta kun suuret sukulaiset ollaan, niin ei se sovi", jotta "pitää suku tulla, muuttumaan". Joku harva tapaus tiedetään, että veljen ja sisaren lapset ovat yhtyneet avioliittoon.
Tulevan kumppaninsa tapasivat toiset omilta kyliltä, mutta toiset taas saivat etsiä sitä etempääkin, jopa toisinaan aina naapuripitäjästä asti. Rajan takaa, Vienan-Karjalasta, eivät pojat juuri koskaan ole emäntää noutaneet, halveksivat hiukan Vienan tyttöjä, eikä tyttäristäkään ole kuin joku harva mieltynyt rajantakaisiin "prihatsuihin" siksi, että olisi uskaltanut lähteä mukaan vienalaistalon miniäksi. Säätyerotus oli jotenkin jyrkkä, eipä juuri talon poika saanut piikatyttöä ottaa, eikä hyvän talon tytär ruvennut renkimiehen kumppaniksi.
Tuttavuutta tehtiin pyhäiltaisissa kisoissa, varsinkin kesäilloin, jolloin pojat ja tyttäret yhdessä "kävellä koppasivat". Etäisempiä taas tavattiin suurina kirkkopyhinä kirkkomäellä sekä Oulun tervansoutumatkoilla. Mutta lähemmin tutustuivat nuoret toisiinsa, kun pojat kulkivat tyttöjen luona yöjalassa. Kesäisin makasivat sekä tyttäret että piikatytöt aitoissa tai luhdeissa, joissa heillä oli joko seinään kiinnitetyt sängyt tai lattialle laitetut vuoteet. Pyhäajan öinä hiipivät pojat aittoihin tyttärien luo yötä viettämään, kulkivat riijuussa taikka, niinkuin vanhat sanoivat, luuhalla. Tämmöinen luuhalla-käynti on Kainuunkin mailla aivan yleinen, ikivanha tapa, luuhapoikina ovat vanhatkin vaarit nuorina päivinään hiiviskelleet, samoin myös heidän isäukkonsa ja ukkovaarinsa. Eikä sitä ole minään pahana eikä vikana pidetty, nuoret saivat siten vain tutustua toisiinsa. Poika kun oli johonkuhun tyttäreen mielistynyt, kävi hänen luonaan öitsimässä. Mutta jos jollakulla tytöllä oli niin hepsakka luonnonlaatu, että laski luokseen tänään tämän, huomenna toisen, niin "sitä inhosivat vähä, jotta se on jokaisen hyvä". Talvellakin, kun kylmä ahdisti tyttäret pirttiin nukkumaan, pojat joskus sinnekin yöpimeissä haamusivat, heittivät vain kenkänsä porstuaan. Makasihan pirtissä kyllä lapsia ja muitakin, mutta lapset nukkuivat sikeästi, eikä muille hiiviskelijän tulo ollut niin outo asia. Luuhapoika otti vain ja lähti tiehensä, ennenkuin pirtti aamulla heräsi. Mutta talon poikaviikarit tekivät joskus, jos kosiskelija ei heille ollut mieluinen, sen ilkeyden, että laskivat vettä hänen kenkiinsä ja nostivat ne rappusille jäätymään.
Vaikka näin "luuhateltiinkin", ei siitä kuitenkaan sen pahempaa seurannut. Jalkalapsia ei ennen ollut niin määrättömästi kuin nykyään, vain joku harva sen häpeäikseen laittoi. Sillä häpeä se oli, "niinkuin olis murhan tehnyt". Semmoista tytärtä "ei pietty, ei ihmissää enää", eikä se kelvannut kellekään emännäksi, "niin meni pilalle". Itse saivat äiti rukat huolehtia lapsestaan, jota myös halveksittiin, niin että useasti haukuttiin äpäräsikiöksi ja huorikakaraksi. Kirkon tervuurahoja sai jalkalapsen tekijä maksaa [vasta nainut parikunta, jos sai lapsen "ennen aikojaan", sai myös "kirkkoa tervauttaa">[. Jos rippikoulu-ikäiset pojat ja tytöt luuhattelivat, panetti pappi heidät kirkkoon mustallepenkille jumalanpalveluksen ajaksi istumaan.
Jotkut tyttäret, jotka syystä tai toisesta heitettiin oheen, turvautuivat tietäjän apuun nostattaakseen poikien lemmen itseensä, samoinkuin taas pojat koettivat tyttöjen innostusta kiehtoa puoleensa. Käytettiin kylvetyksiä ja loitsuja, syötettiin toiselle hikeään, anastettiin toiselta hiuksia, keitettiin himoheinistä teetä ja monenlaisia muita keinoja kokeiltiin: kukonhöyheniä, oriin häntäjouhia, linnun lävitse ammuttuja luoteja, kutusammakon sääriluita, kaikki ne tavalla taikka toisella olivat tarpeellisia.
Kun nuoret olivat tarpeeksi toisiinsa tutustuneet ja kiintyneet, rupesivat he puuhaamaan avioliittoa. Se tapahtui syksypuolella vuotta. Kun Perttulin kirkolla etämatkaisemmatkin olivat vielä tavanneet toisiaan ja asioistaan varmuudeksi keskustelleet sekä määräpäivästä sopineet, varustautui poika naimoihin. Kysyttyään vanhemmiltaan lupaa, laittoi hän eväitä matkaan, kahvia, sokeria, ja ennen kaikkea viinaa, ja puhemiehineen, jona oli joku sukulainen, naimisissa oleva veli, setä tai muu, lähti kysymään eli tahtomaan tyttöä. Monesti talossa ei tiedetty sulhasia odottaakaan, tytär ei ollut ilmoittanut, vaan arvattiin heti, millä asialla vieraat vaeltavat. Ruokaa pantiin kohta pöytään ja tarjottiin kahvia, mutta kosittavaa tytärtä ei näkynyt: oli ujouksissaan puikahtanut ulos. Syönnin jälkeen esitti puhemies: "Mitäs tykkää talonväki, me on lähetty sille asialle, jotta tästä talosta tahotaan ottaa tyttöä mukaan?" Siihen vastattiin: "Mitä itse tehnee tytär, oman maksan päällä on mieli." Silloin sulhanen juoksaisi kutsumaan tyttöä mieltänsä, myöntymystänsä sanomaan. Niin sai puhemies antaa hänelle kihlat: pari kihlasormusta, kihlasilkin ja lisäksi rahaa. Ennen ei käytetty kultaa, annettiin vain hopeasormus, rantuniekka ja niin leveä, jotta täytti melkein koko nivelen. Rahaa annettiin 10-20 ruplaa, silkki oli 5-10 ruplan hintainen. Kun asia oli näin hyvin päättynyt, keitätti onnellinen yrkämies iloissaan kahvit omista eväistään, tarjosi sitä talonväelle ja viinaakin juotti, niin että päästiin vielä paremmalle ja iloisemmalle tuulelle. Yrkämiehet viipyivät talossa yötä, aamulla vasta, kun olivat syöneet ja juoneet, lähtivät he kotimatkalle.
Mutta ei aina kosijoita näin onnistanut. Sattui väliin, ettei tyttöä annettukaan, ja silloin sai sulhasiksi pyrkijä nolona, tyhjin toimin palata takaisin. Oli saanut veden kenkään taikka käynyt ruunanpäässä, sanottiin. Mutta olisipa poika hoksannut pitää sormuksia kolme torstaita pääskysen pesässä, ennenkuin meni tytölle tarjoamaan, niin ei olisi niitä takaisin työnnetty.