Kihlauksen jälkeen mentiin kuulutuksille, sekä sulhanen että morsian seurasivat puhemiestä pappilaan. Useimmat kuulutukset toimitettiin syksyllä Mikkelin ja kekrin välillä, "silloin niitä morsiamia enimmin tehtiin". Sitten pidettiin morsiamen kotona ratulat, naittajaiset eli naittaiset. Sulhanen ajoi sinne puhemiehineen, veipä mukanaan syötävääkin kaikenlaista sekä kahvitarpeita ja viinaa. Morsiamen sukulaiset myös kokoutuivat taloon. Vieraita syötettiin ja juotettiin sekä talon että sulhasen puolesta lauantai-illasta aina maanantaiaamuun saakka. Sulhasen eväitä syötäessä ja viinaa viljeltäessä sanoi puhemies: "Nyt on se päivä, jotta nämä nyt aikovat naimisiin, jotta nämä on nyt niijen naittajaiset". Ja sen päälle taas syötiin ja ryypättiin.
Maanantaiaamuna lähti sulhanen pois ja vei morsiamenkin mukanaan, että "kotiväelleenkin näyttää sen saaliinsa". Koko viikon viipyi morsian siellä housuviikolla eli housunpaikkuuviikolla ja syötettiin häntä ja hyvänä pidettiin. Pois lähtiessä antoi anoppimuori miniänkokelaallensa nyytin villoja, ja vaari pisti kouraan rahaa, ja sulhanen antoi kyydin kotiin.
Kihlauksen jälkeen alkoi morsiamelle ankara työ: anteiden valmistaminen. Ensi asioiksi piti lähteä keruuseen. Joku vanha "muorin raja" tai "ämmän koppero" oli morsiamen mukana kaasona [Kiannalla: kaasi] eli päistärsäkkinä ja he kävivät joka talossa, sukulaisissa ja tuttavissa, sekä koti- että naapurikylissä, jopa toisilla kirkkoaloillakin, sukulaistaloissa, vieläpä ventovieraissakin. Kihlasormukset oli morsiamen sormessa sekä sukankudelma aina käsillä, jotta niistä heti tunnettaisiin keräilijämorsiameksi. Hyviä tunnusmerkkejä olivat myös keräilijäin isot nyytit, vieläpä sekin, että he heti taloon päästyään laittoivat kahvipannun tulelle. Heillä oli nimittäin omat kahvieväät mukana. Niinpä tiedettiin anelijoille antaa pyytämättä, ja annit korvasi morsian kiitoksilla sekä kahvittamisella. Saivatkin kahvittajat kaikenlaista tarpeellista: villoja, lankaa, sukkia, lapasia, huiveja, kahvi- ja ruoka-astioita, rahaa ja hamppujakin. Heille karttui monesti niin jykeät kantamukset, että täytyi heittää matkanvarren taloihin hevosella noudettavaksi. Koko talven ajan kävi morsian aina tuon tuostakin keruussa, välillä taas oli kotona työhommissa.
Keräämistään aineista sekä omista varoistaan valmisteli morsian talven kuluessa hääantejaan. Oli hänellä puuhaa, piti siinä käsi käydä ja jalka liikkua, kun piti kartuta, kehrätä, kutoa ja ommella, sekä saada valmiiksi vantutta, sukkaa, vyötä, lakanaa, paitaa, vyöliinaa, jos jotakin. Paljon niitä karttuikin: varakkailla taitavilla morsiamilla oli yksi aitta aivan anteilla varattu, siellä orsi sukkia täynnä, toinen vanttuita, sitten paitoja, huiveja, vyöliinoja ynnä muita monet orret. Tekemättä ne jäivät tyhmiltä ja taitamattomilta neitseiltä, taitaviltakin kului monet ajat, vaikka koettivat mökinakkojakin käyttää kehruuapulaisina. Siksipä entisaikaan täytyi tyttären olla morsiamena joskus kolmekin vuotta. Talvet sai hän olla omissa hommissaan yletaikojaan, mutta kesällä piti käydä heinällä ja leikkuussa, halmetta kyntämässä ja tervahautaa laittamassa sekä Oulua soutamassa. Mutta sukan- tai vanttuunkudin oli morsiamella aina matkassa, ja väliajoilla kotipirtissä hän heti istahti kangaspuihin. Lopulta, jos kovin kiirettä tahtoi tulla, oli koko talon naisväki apuna. — Omat vaatekerrat piti tyttärellä olla valmiina jo kihlottaessa.
Kihlausaikana pistäysi yrkämies luuhattelemassa kuten ennenkin, ja jos hänellä oli hevonen, käytti hän mielitiettyään joskus kirkollakin. Mutta oli niitä semmoisiakin miehenjörriköitä, jotka eivät vuosikauteen käyneet kihlattuaan katsomassa, siihen vain tyytyivät, kunhan kirkolla sattuivat näkemään.
Häät pidettiin, sitten kun morsian oli saanut anteet valmiiksi, kevättalvella Maarian tai pääsiäisen aikoina.
Sulhanen tuli puhemiehen sekä puhemiehen emännän, kaason, kanssa juohtomiehinä morsiamen kotiin noutamaan kihlattuaan vihille. Tänne kutsuttiin morsiamen sukulaiset vieraiksi ja pidettiin lähtiäiset, antajaiset eli antaiset. Vieraita kohdeltiin talossa yökausi, ja aamulla vielä syötettiin ja juotettiin, veisattiin virsi, ja puhemies sanoi: "Tämä on nyt viime vero sen nimellä". Sitten lähdettiin pappilaan kaksissa hevosissa, puhemies emäntineen edellä, sulhanen morsiamineen jäljessä. Komeasti ajettiin kokkareellä, komea karhunnahkaharjus länkien niskalla. [Jos morsiamen koti oli matkan varrella, käytiin ensin vihillä kirkolla, sitten vasta palattaessa pidettiin antajaiset.]
"Vihkireissulle" oli varaten lähdettävä, sillä kilpakosijat ja kaikenlaiset kadehtijat voivat monesti tehdä elkeitään kiusaksi ja matkan estämiseksi: panivat painajaisen rekeen, taikka istuttivat kirkonväen, niin ettei hevonen jaksanutkaan vetää. Keräsen Pentille Puolangalla oli käynyt kerran niin, että hevonen oli saanut vaahdossa vetää, ja Salmen Sampan juohto-ori oli väsynyt järvenselälle. Eihän elkeisiin tarvittu muuta kuin pistää salaa vanha ruumiinarkun naula rekeen, niin jo tuli siihen painoa, taikka piiloittaa ruumiin mittakeppi poikittain tielle, niin ei hevonen päässyt ylitse. Siksi kotona jo juohtomiesten lähdettäessä, piti tehdä varat: panna siivenkynään eläväähopeaa ja tapittaa se yrkämiehen aisannokkaan väännettyyn reikään. Silloin ei mikään voinut matkaa seisauttaa. Lisäksi vielä puhemies edellä ajaessaan sivalsi portilla ruoskallaan maahan kolme kertaa ristiin. Mutta jos varat olivat jääneet tekemättä, ja painajainen asettui, piti kääntää reki kumoon ja kopistella, taikka riisua hevonen ja valjastaa edestakaisin aisoihin, sitten taas riisua ja valjastaa oikeinpäin ja lähteä ajamaan.
Vihiltä, "tiaisen valalta", ajoivat nuoret suoraa päätä sulhasen kotiin, jossa häät pidettiin. Pelimanni oli portilla soittamassa marssia, kun juohtojoukko eli juohtokansa ajoi pihaan. Ja pari vahvaa miestä oli portilla vartioimassa, he hyökkäsivät heti sulhasen hevosen kimppuun sekä koettivat tempaista luokin irti rahkoista, rinnusta avaamatta, hevosen vielä liikkuessa. Sulhanen puolestaan ajoi täyttä vauhtia ennättääkseen ehjänä yli pihan, mutta kun valitut, "riskimmät" miehet oikein riipaisivat, lähti luokki irti, Mutta useasti rahkeet rapsahtivat poikki, taikka aisat rätkähtivät kappaleiksi, ja karkaava hevonen tuuskahti turvalleen. Irti saatu luokki lennätettiin samaa vauhtia katolle, ja kolmas mies saattoi hevosen talliin. Jos luokki jäi katolle, oli se merkkinä, että suku pysyi talossa.
Soittaen saatettiin nuori pari sisään.