aloitti kuhmolainen lukunsa, ja Murtomäen tietäjämuori miellytteli:
"Tuli, kulta auringoinen, auringoisen pojan poika, auringottaren tekemä."
Kiannan tietäjäukko puhutteli:
"Umo valkean emue, hiilihinsä hiuvetkohon, kätkeös kypenihinsä. Miksi poltit poikoasi, turmelit tekijätäsi?"
Sekä jatkoi:
"Tulee neiti Pohjolasta, impi kylmästä kylästä, joll' on nuttu hyytehessä, iho kaikki iljanteessa, paijankaulus kalkarossa, hyistä kelkkoa vetää, jäistä talloa taluttaa, keskellä kesäsyäntä, parahilla paistehilla. Tulkohon tulinen karhu Tuonen mustasta tuvasta syömähän tätä kipua, tätä tulta nielemähän. Pohjahan parahtukohon!"
Veteen loitsittiin luvut, ja vettä otettiin ensinnä suuhun, etteivät tuskat painuisi sydämeen, sitten sillä valeltiin palanutta ihoa, ja vihat lähtivät pois.
Ruma oli raudankin jälki, jos rauta oikein pahasti puraisi, ja se sitten pääsi vihoille. Siinäkin tarvittiin monet loitsut: ensin piti veri tyrehdyttää, sitten tietää raudan synty ja perisanat, sitten voiteen luvut. Kuhmolainen Lehmivaaran ukko pysäytti veren äyskäisemällä:
"Seiso, veri, niinkuin meressä vesi, paasi pellon penkeressä, seiso, veri, niinkuin seinä, asu, hurme, niinkuin aita, lihan lämpöisen sisässä!"
Puolankalainen kutsui avukseen Neitsyt Maariaa, ja kiantalainen pyyteli: