Pellavan hakuretkillä kävivät myös ainakin muutamat Limingan, Temmeksen ja Tyrnävän miehet.
Hamppua ovat ennen, noin 70-80 vuotta takaperin "hyvinkin kasvattaneet". On vielä siellä täällä meren rannoilla kuoppia, hamppukrooppeja, joissa asuu vesi. Kerrotaan niissä hamppua "livotetun". Sitten ne olivat olleet "lyhteisä äijän päällä kelomasa", sitten saunassa taikka riihessä oli niitä kuivattu ja muokattu.
Humalaa on "aina kasvatettu" omiksi tarpeiksi. Monissa taloissa on vieläkin komeat humalamaat jonkun huoneen seinustalla. Sahtiin niitä käytetään ja ennen myös jouluolueen tarvittiin.
Tupakkaa, "koiranvuoteita", "nurkantakaisia" ennen ukot kasvattivat. Pirtinlaattian kokoinen maa-ala oli heillä jossakin seinän takana tupakkaa työntämässä. "Enempi tupakkaa kuin pottuja ennen kasvattivat." Ja kun oli kaunis ilma, olivat ukot mielissään, jotta "tupakka työtä tekkee ja nauris kans kasvaa". Syksyllä niitä sitten pirtissä — taikka saunassa — kuivattiin. Suuret joukot pikku lyhteitä oli ripustettu pitkin pirtin seiniä. Kirveellä niistä verkkorukin jalan kolossa hakattiin "rouheita", joilla täytettiin lehmänrakosta hierottu suuri kukkaro. Siitä sitten piippuun pistettiin. Oli piiput, suuret omatekoiset visakopat, joita tuomenoksasta tehdyillä pikkuisilla varsityrillä imeskeltiin.
Peltoaan kyntää luotolainen saharalla, jossa puuaisoihin on rautaiset perät, terät ja luottimet ja vannaat laitettu. Entisaikaan oli käytetty puusaharoita, joissa rautaa ei kun kisko vain vannaissa ja vannaiden välissä luottikin puusta. Käytettiin myös puukarhia — "äkeeksi vanhat sanoivat" —, kuusen oksikkaita runkoja tusinan verran rautapitusilla kolmeen jatkoon yhteen liitettyinä. Vielä viimeaikoina on sitä käytetty "siemenkarhina". Naurissiementä peitettiin peltoon siten, että vedettiin pientä petäjää latvasta vastahankaan.
Kovin hallan arkaa ei Hailuoto ole, joka puolelta kun on meren ympäröimä. "Ei täällä ole kovin vilun pelekua. Ei ole sattunut maailiman aikaan, jotta olis aivan siemenettömäksi tehenyt. Oli parikymmentä vuotta yhteen aikaan, jott'ei ollut syysvilua."
Nöyrät vuodet.
"Nöyriksi niitä sanottiin ja nöyrät ne oliki." Nimittäin katovuodet 50- ja 60-luvulla. Jo viiskymmen-luvulla "enkesmannikesän" jälkeen sattui kova ruiskato. Tuli rukiita vain vähäisen ja niinkuin kuminoita, hienoja huiluja vain. Kaksikolmattalyhteiset kuhilaat olivat niin keveitä, että niitä kerralla koko kuhilaan helposti kantoi mies selässään rihmalla riiheen. Sitten niitä oli 5-6 nöyrää kesää peräkkäin. Mutta sitten v. 1867 tuli se kovin katovuosi, kovempi ja surkeampi kuin koskaan ennen miesmuistiin.
Talvi 1866-67 oli jo kovin ankara ja paljoluminen. "Viimeisen tuomion sunnuntaina" oli niin kaunis ilma, kun kirkossa oltiin, mutta sitten yöllä tuli niin jumalaton sää, löi lunta, jotta ei mitenkään tahdottu päästä kulkemaan. Ja se lumi sitten pysyi. Ja talvi oli niin lumista ja kovaa, aivan vainioita ajettiin, ei voinut maanteitä kulkea, korkeita kinoksia kun oli. Kovin olivat petäjäinoksat aina lumitaakan alla painuksissa.
Kevät oli surkea. Tuuli oli miltei yhtä päätä pohjoisessa, kaksikin viikkoa kesti yhtä "kajotusta". Hanget kantoivat koko keväimen, päivällä kun sen verran suli, jotta hankikannot pysyivat hyvinä. Vielä Erkin päivänä ajettiin hevosella selän ylitse Ouluun, ja "tikat", tienviitat, seisoivat Oulunselällä, niinkuin talvisydännä joka tikka. Muuta keväänmerkkiä ei ollut kuin "törmärako" selän partaalla. Urpaanuksen päivänä vielä vedettiin nuottaa jäällä Ojakylän lahdella ja saatiin norsia.