Jo ennen katovuosia oli "Vilkmanni"-pastori tavannut "haukkua", jotta kansan pahuuden tähden tulevat huonot vuodet ja kovat ajat. Ja niin ne sitten tulivatkin. Oli myöskin nähty semmoinen "enteilijä". Etelästäpäin tullut maantietä kuin "transportti", pitkä jono ruumisarkkuja, ja sitten jälessä ollut joukko viljakuormia, ja oli sanottu, jotta "nyt tulee tautivuosi ja kuolovuosi ja sitten tulee hyvä vuosi päällen".
Ja sitten tulikin jälkeen vähäluminen ja "silo" talvi ja oikein hyvä vuosi, jotta nälkiintyneet ihmiset taas pääsivät elämään. "Se oli niinkuin vuojet maksais toisiaan." Jo aikaisin tuleentui vilja, ja elokuun alkupäivinä päästiin leikkuupellolle. Kova olikin kaikilla uutisviljan tarve. "Olimma riihellä Laurin päivänä, oli ohria ja rukiita yhesä riihesä. Kun saatiin jyviä, niin myllyyn heti vietiin ja tehtiin rieskoja. Ja me jauhoimma kivillä ja keitimmä puurua. Kaikki niinkun korpit heti pa'asta maistamaan sitä puurua ja itkit oikeen, kun maistoit sitä puurua. Se oli niin hyvää ja valakiaa se uutispuuro."
Viinankeitto.
Viinan keittolupa oli ennen Luodossakin. Ja viinaa, omakeittoviinaa eli sauviinaa, vahvasti valmistettiin. Kaikilla kyllä ei ollut keittolupaa, maanomistajilla vain. Muutamat maanomistajat olivat niin varattomia, etteivät jaksaneet kalliita "viinavärkkejä" lunastaa, toiset olivat ilman "visuuven tähe", jotkut taas arvelivat: "no, saahan tuolla elolla rahaa muutenkin". Mutta vähän se elo silloin maksoi.
Entisaikaan se oli kyllä ollut niin, jotta sai keittää, kuka vain ja milloin vain, ja tavallisella padallakin keitettiin. Mutta sitten tuli kielto, jotta ei saanut padalla keittää, piti olla kuparikattila, ja sitten taas, jotta ei aina saanut keittää, erityisinä lupa-aikoina vain. Määrättiin vasituiset keittoluvat. Syksyllä, joulukuulla, oli syyslupa, jolloin saatiin jouluviinat valmistaa, ja keväällä, helmikuulla, kevätlupa, jolloin keitettiin kesäryypyt. Lupaa oli noin kuukauden verran alussa, mutta sitten sitä aina vähennettiin, jottei lopulta ollut kuin pari viikkoa keväällä. Lupa-ajan loppuessa "tuli faltesmanni ja pitseeras pannut". Pannun hatussa oli reijät ja niihin nimismies sitaisi messinkilangan, kääräisi paperilapun ympärille, sulatti lakkaa ja painoi "sikellillä päällen". Ja äläs murra sitten sitä sinettiä, äläkä yritäkkään viinaa laittaa! Mutta silloin kun lupa oli, niin yötä päivää keitettiin, ja pyhää ja arkea yhtä menoa pannu pannun jälkeen päästettiin.
Viinapannukaan ei saanut olla miten iso tahansa, veron jälkeen ne määrättiin. Isoimmissa taloissa oli 26-60 kannun kattilat, mutta pikku taloissa oli vain 10-kannuiset ja pienemmätkin. "Lumerot" oli lyöty pannun kanteen, jotta näki, paljonko se veti. Isot pannut maksoivat 10 "hopioruplaa" ja ylikin, ja niissä oli kaksi puoltatoista metriä pitkää piippua. Pannu oli tavallisesti sijoitettu karjakotaan. Siellä oli sillä oma muurinsa karjakodan muurin vieressä, ja pannu oli muuriin upotettu kantta myöten. Kummallakin muurilla oli yhteinen savupiippu, mutta eri tulipesä.
Tavallisesti keitettiin viina ohrista, enimmiten huonommista jyvistä. "Kotiviinaan", kotitarveviinaan, pantiin joskus lisäksi rukiita, jotta viina tuli parempaa. Muutamat, joilla oli kauroja kasvamassa, käyttivät lisänä kauroja. Pottuja ei käytetty. ["Potuista tulee huonua, pahanmakuista viinaa. Luusit pruukasivat laivoista saada Tanskin pottuviinaa, joivat sitä ja irvistelivät, kun se oli niin pahaa".]
Maltaista tehtiin mäski. Maltaiden lisäksi käytettiin, kuka enemmän, kuka vähemmän, tavallisia ohrajauhoja, "raakoja jauhoja". Lämmitettiin vettä ja tehtiin seos, ensin vain maltaista, isoon pari-, kolmetynnyriseen mäskiammeeseen. Oli kaksi pitkää lavannetta, joilla "kiireesti klapattiin", jotta saatiin veden lämminnä ollessa sekoittumaan. Sitten kun seos oli imeltynyt, lisättiin raakoja jauhoja ja lämmintä vettä. Peittoa pantiin päälle, paksulta raanuja ja takkeja ja lopuksi köydellä sidottiin ympäri, jotta "taatusti hengen piti". Muuten olisi viina tullut laimeaa. Toisena päivänä astia aukaistiin ja seos lyötiin kolmitynnyriseen, kannelliseen, kaksipohjaiseen uuksuumiin ja luuku tarkasti tukittiin taikinalla kiinni. Siitä sitten keitettäessä tarpeen mukaan otettiin, laskettiin uurteessa olevasta hanasta.
Viinapannun hattu "kitattiin" rukiisella taikinalla tarkoin kiinni. Keitettäessä oli tästä pidettävä huoli "kuin silmäterästä". Kun taikina kuivui, jotta tuli "pakoja", oli ne heti tukittava. Eikä pannua saanut panna aivan täyteen asti. Silloin se, jos kuohumaan kävi ja aivan täynnä oli, lennätti hatunkin pois. Ja alussa piti keittää hiljoilleen, hiljoilleen vain, vähitellen lisätä tulta, viimein sai jo poruuttaa kovemminkin. Ja se oli huolehdittava, että piipputynnyrissä, jonka lävitse piiput oli johdettu, oli aina jäätä, jotta kattilasta kohoava höyry voi vaihtua nesteeksi.
Ja pian alkoi pannun piipuista liristä kirkasta nestettä, pahanmakuista kitkerää sikunaa. Isoon pataan, isoihin pulloihin taikka muihin astioihin sitä lasketettiin. Kun oli pannu sakoille saakka keitetty, puhdistettiin sakat pois, pantiin uusi aines sijaan ja se taas laskettiin sikunaksi. Sitten kolmas ja neljäs pannu elikkä ainakin niin paljon, jotta saatiin sikunaa yksi pannullinen.