Vihkimistoimituksen päätyttyä tarjottiin ruokaa. Isoissa häissä oli useammat pöydät. Peräpöydän paraimmalla paikalla istui pappi ja hänen vieressään yrkämies morsiamineen, sitten papinrouva. Toisella puolella pappia istui puhemies ja muut arvohenkilöt. Eeskäyvät kantoivat pöytiin kaikenlaisia pitoruokia. Ensin oli kalapottuja, sitten keitettyä lihaa, "pöystiä" sekä "fiskuja" ja "rusinasoppaa", sitten paistilihaa, sitten kryynipuuroa ja muuta. Viimeksi annettiin "torttuja". Peräpöytään vietiin parempia "halamoonitorttuja", mutta sivupöytiin vain "knyytytorttuja". Viinaa oli pöydällä monta pulloa. Niistä aina joka ruokalajille maistettiin. Oli pöydällä vielä lautanen, jolle, kuka tahtoi, sai panna rahaa nuorelle parille. Puulautaset olivat ennen pitopöydässäkin, tammiset "taltrikit" ja puulusikat ja puukupit. Veitsiä ja kahveleita ei ollut, veitsen sai, kuka tarvitsi, vetää tupestaan.
"Sitten alettiin lykkään fiulua". Ensin tanssittiin hääpeli eli hääpolska. "Se oli niin komia peli, ja sillä morsian otettiin laattialle." Puhemies se ensin tanssautti morsianta, sitten yrjäntrengit, sitten vasta yrkä, sitten kuka tahansa. Tanssautti anoppifaarikin morsianta ja oikein etunenässä, innostuipa itse pappikin hääpolskan sävelistä ja jonkun kerran morsianta polskan tahdissa pyöräytteli. Tanssittiin sitten muitakin polskia: leiposta, varpusta, vesikesää ja sian maatapanua. Leiponen oli myös kaunis peli, "se pelasi niin mutkin kuin leiponen taivaalla, liritteli". Varpunen niinikään oli oikein sievä peli, ja se alettiin, jotta
"Varo sinä, varpusrukka, ettes tulis hukkaan!"
Mutta vesikesä oli "niin pitkäsivusta, semmosta jötkötystä, vaan tanssattiin sitä sentään, jotta rahka päästä kävi". Ja sian maatapano oli myös ikävää, "piti niin harvaan polokia tahtia". Myöhemmin opittiin tanssimaan valssejakin: hoppavalssia ja oikiaa valssia. Hoppavalssissa mentiin ympäri ja tanssittiin tasakäpälässä vastakkain kuin "kaksi kukkua, sitä vaille, jott'ei pää kattoon kolokkunut". Mutta oikeaa valssia "mennä hipsutettiin varpailla niin sievästi". Tanssittiin myös morsiusrinkiä, johon otti osaa niin paljo kuin vain mahtui, pari paria oli aina sisässä tanssimassa. Sulhanen ja morsian olivat ensi parina.
Soittaja, pelimanni, pani parastaan. Isoissa häissä oli kaksikin soittajaa. Pirtin peräpuolessa ne viuluaan vetivät, ja "se oli hyvä ihiminen, joka vietiin pelimannien nokan eteen tanssaamaan". Veesevältti oli useasti soittajana, varsinkin silloin kuin hänen eukkonsa, Elsa oli hankitsijana. Taitavia soittajia olivat Perälän veljekset, Kustu ja Matti. Kustu oli miltei parempi soittaja, mutta Matti oli innokkaampi, veteli vielä vanhanakin. Sitten soittelivat myös Virpin Iikka ja Kujalan Matti. Virpin Iikka, "sehän se oli hyvä pelimanni". Kujalan Matti ei viitsinyt enää vanhana soitella. Asukkaan Jaako, kraatari, oli myös hyvä soittaja. Hän ei asunut missään, kulki ympäri kylää vain ja ompeli ja soitteli. "Kun ryypyn sai, niin se itki, niin, niin se itki ja sitten taas nauroi ja taas itki ja kysyi, jotta pelaanko ma leiposta, vai vesikesää, vai varpusta? Sitten se soitti oikein komiasti." Mutta Taskis-Heikki ei osannut pelata muuta kuin: "jakkara kaatuu, jakkara kaatuu, kaatuu, kaatuu, kaaatuu", joka oli hänen polskaansa. Ja Nikun Juuso myös yritteli soitella, mutta siitä tuli vain:
"Kikkeri käärää, kikkeri, kikkeri, käärää."
Kun pyydettiin jotakin muuta, niin tuli:
"Tinttu rintun tanttu, pojat, ryyppy tänne!"
Kun ei sekään kelvannut, niin:
"Tenttu teenua nyt, vieläkö parempata nyt?"