Sanottiinkin: "yksinkertaista, kuin Nikun Juuson peli".
Nyt ei enää Hailuodossa viululla häissä soitella. Kuolleet ovat entiset soittajat. Vain yksi mies, 50-vuotias suutari Kyrölä, hänkään ei luotolaisia syntyisin, osaa viululla vanhoja hääsäveleitä soitella.
Iltapäivä kun oli tanssittu, niin illalla taas tarjottiin vieraille ruokaa ja huomispäivänä, lauvantaina, vielä jatkettiin tansseja, syömisiä ja juomisia. Toisena päivänä ei morsiamella enää ollut kruunua päässä. — Kolmantena päivänä, sunnuntaina, oli iskijäiset. Silloinkin tanssittiin, mutta vieraita ei ruokittu, ryypyillä vain kohdeltiin. — Iltapäivisin tuli häätaloon aina kutsumattomia vieraita, nurkkavieraita, "lyöpähti huone täyteen".
Siihen sitten häät ja häädöt loppuivat, sunnuntai-iltaan. Maanantai toi arkisen elämän jokapäiväisine puuhineen. Morsian jäi taloon edelleen elämään miniänä, kävi talon töihin: karttaamaan villoja, kehräämään, harjaamaan pellavaa, hamppua, karjaa hoitamaan. Eikä aina ollut miniän elämä hauskaa uusissa oudoissa oloissa.
"Tietäähän sen, jotta miniä on aina miniä."
Peijaiset.
Vanhan kansan vainajain palveluksesta oli Luodon entisissä peijaismenoissa vielä koko joukko jätteitä.
Kuoleman lähestyessä otettiin kuolevan alta pois paremmat tilavaatteet ja pantiin sijaan kuolinvuoteeksi huonoja, mihinkään kelpaamattomia vaatteita. Kuoleman tapahtuessa vetäistiin uuninpellit auki, jotta kuolevan sielu pääsisi vapaasti liitämään ulos. Jos kuolleen silmät jäivät avoimiksi, niin seurasi pian toisia "kuolijoita" jälessä. Oikea silmä merkitsi miespuolista, vasen vaimonpuolta. "Emäntä oottaa jäläkeensä, on vasen silimä auki", sanottiin.
Kutsuttiin sitten heti pesijä eli hankittija, jona tavallisesti oli joku vanhahko eukko, kalmaa pelkäämätön mökin muija. Hän kuolleen pesi ja "hankitti" arkkuun. Ennenkun pesemään ryhdyttiin, luettiin "isämeidän" ja siunaus ja veisattiin joku virsi. Sitten vasta käytiin pesemään. Monet kyllä, kun tunsivat kuoleman lähestyvän, kävivät, jos vain jaksoivat, itse saunassa peseytymässä, ettei sitten kuoleman jälkeen enää ollut suuria pesemisiä, kunhan kostealla vaatteella pyyhittiin. Samoin jo eläessä parta ajeltiin. Pesemättä ei saanut vainajaa jättää, "se piti pestä jo taivaan valtakunnan vuoksikin".
Kuolintilalta, missä ruumis pestiin, nostettiin se vieressä valmiina olevaan arkkuun — useilla vanhoilla oli tapana jo eläessä laittaa arkku valmiiksi — taikka sen puutteessa laudalle. Nostettaessa "nimeltään puhuteltiin" vainajaa, sanottiin: "Jaako — jos nimittäin oli Jaako — pannaan nyt viimeiseen vuoteeseen. Piä tykönäs kaikki, mitä on!" Arkussa oli alla höylänlastuja ja joitakin vaatteita sekä niiden peittona valkea liina. Kuolleen päälle puettiin paita ja vanhoille äijille pantiin päähän valkea "kampriisinen" piippa, kuin sokeritoppa, vanhoille muoreille taas laitettiin päähän krooka, lakki, jonka reunat otsalta hypisteltiin laskuille, jotta muori-vainaja sen suojasta "kattoi, kuin hiiri jauhoroppeesta". Joskus pantiin vaimoille vielä jalkaan sukat. Nuorille tytöille tehtiin päähän kultapapereista ja langoista korea kruunu ja korea kukka pantiin rintaan ja vasempaan käteen. Pojille pantiin päähän kranssi, vitsanvarpuihin papereista tehty, ja papereilla koristeltu varpusauva oikeaan käteen ja kukka rintaan. Ruumiin peittona oli valkea katelliina, joka rinnan päältä laitettiin, jotta se oli kuin "natkappa". Saippua, jota pestäessä käytettiin, sekä kampa, millä päätä suittiin, pantiin tavallisesti arkkuun kuolleen mukaan. Joskus pistettiin arkkuun vielä rahaa, "halapoja, eesmenneitä lantteja, jotta talo saisi rauhasa olla, jotta ei tultaisi mitään vaatimaan". Olipa entisiin aikoihin pantu mukaan viinapullokin. On näet hautaa kaivettaessa löydetty vanhoista haudoista arkusta täysinäisiä viinapulloja, jopa joskus eväslaukkukin.