LAPPALAISMUISTELUKSIA UNARILTA
Sodankylän lounaisessa kulmauksessa, Rovaniemen ja Kittilän rajoilla, on suuri ja kaunis Unarijärvi. Kesäisin johtavat vain metsäpolut tänne jänkien ja monilukuisten vaarojen erämaahan, jonka keskellä puolitoistapeninkulmainen, monien saarien ja niemien pirstoma järvenselkä aukeaa. Harvoin tänne kesällä kukaan vieras pohjastuu, mutta talvella kulkee järven poikki vanha erämaakylien valtatie, joka Tornionlaaksosta vie Sodankylän kirkolle. Vain pari kylää on suuri järvi saanut äärelleen; pohjoisrannalla on iso Uimaniemi, eteläpuolella, Meltausjoen niskassa, Luusua.
Unari on oikea lappalaismuistojen järvi. Muinaiseen aikaan, jolloin koko Peräpohja oli vielä Lapinkorpena ja "tuhkalappalaisten" asuinmaana, eleli näilläkin mailla vain lappalainen. Järven niemien ja saarien, lahtien ja rantapoukamien monilukuiset nurmettuneet kentät kertovat kulkijalle tarinoita entiskansasta, ja maasta löydetyt kiviset työkalut, kattilaranit ja muut kummannäköiset esineet haastavat kadonneen kansan oudoista elämäntavoista. Ja nykyinen ristirahvas juttelee monia muisteluksia seudun entisestä "ristimättömästä kansasta" ja näyttelee heidän kalmistopaikkojaan ja asuinsijojaan.
Muisteluksien ensimmäisiä lappalaiseläjiä Unarilla oli suuri Jantukka-noita, jolla oli ollut kotansa nykyisen Rantalan talon paikalla Uimaniemellä. Mutta tarinat tästä Unarin ensimmäisestä ukosta ovat jo unohtuneet, vain hänen kotasijaltaan on löydetty joku kivikirves, kattilansanka, poronluita ja hiiliä. Samoin ovat kadonneet monet muutkin erämaajärven muinaiset asukkaat: Luusuan puolessa, Moulusjoen suussa, Päivänkentällä asunut Päivä, Pieskansaaren Pieska, pohjoisrannan Korkeanlietteen Junkku ja Kaarinanniemen Kaarina, Porosaaren Raunankentän Rauna ja Ulikasjoensuun Utsi-Matti. Ja toisista ei ole jäänyt muuta kuin nimetön kotasija. Kuolleet ovat ukot ja saaneet sijansa "ristimättömän kansan" kalmistossa Porosaaren lounaiskolkassa, taikka ovat paenneet pois koko paikkakunnalta.
Rauna-äijäkin muutti pois, ja piilotti aarrekattilan kotakenttäänsä.
Juhannusyönä nähdään siitä vieläkin savun nousevan.
Mutta toisista tietävät tarinat kertoa enemmän.
Niin asusti ison Porosaaren Noidanniemessä suuri lovinoita, ja toinen lovinoita eleli Hamarankentällä, parin kilometrin päässä salmen takana — lappalaiset olivat siihen aikaan vielä mahtavampia noitia kuin nykyään. Äijät olivat toisilleen vihamielisiä ja kateellisia, niinkuin noidat tavallisesti ovat: noitakonsteillaan ja voimakeinoillaan he koettivat voittaa ja tuhota virkaveljensä.
Niinpä kerran Porosaaren noita ryhtyi Lapin suurnoitien vanhaan mahtavaan kalastuskeinoon: laulautui loveen, joi suuren salmen kuivaksi sekä toimitti akkansa ja tyttärensä kuivalta järvenpohjalta keräämään kaloja. Mutta kun kalamiehet salmen pohjalta parhaillaan kokoilivat kaloja kontteihinsa, heittäytyi Hamaran noitakin loveen ja lauloi vastalukunsa, ja niin tapahtui, ettei Porosaaren noita enää voinutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen solauttaa se takaisin järveen. Siitä kalankokoojat saaliineen hukkuivat, vieläpä Hamaran noidan manauksista muuttuivat kiviksi järvenselälle. Kahtena suurena kivenä, Isona-Akankivenä ja Pikku-Akankivenä, ne vieläkin veden pinnalla rinnakkain kyyköttävät. Iso-Akankivi hohtaa valkeaotsaisena möhkäleenä: äidillä kun oli kalaretkellään ollut valkea lakki päässä. Tappiolle joutuneena pakeni Porosaaren noita pois koko seudulta, hopeansa vain kätki Noidanniemelle aarnihautaan. Mutta niin vahvoilla uhreilla piilotti lapinukko aarteensa, ettei sitä ole kukaan keksinyt. Neljän kannun vaskinen kattilarani on kentältä aikoinaan löydetty, mutta tyhjänä.
Autioniemen luona, Naiholahdessa, asui Naiho-niminen lapinäijä. Hän kalasteli Unarissa niinkuin muutkin seudun lappalaiset, sillä Unari oli silloin vielä viljavampi kalavesi kuin nykyään. Olivat kerran Naihon ukko ja Hamaran noita Kaarkon laidassa inaa vetämässä ja saivat suuren lohen, mokoman koukkuleukaisen kojaman, jonka kaltaista otusta eivät koskaan olleet nähneetkään. Pelästyivät äijät kovin, jotta mikä tämä on? Oikea kala ei ainakaan… jokohan marras lienee. Muisti silloin Naihon äijä:
— Na, meijän poika kyllä tietää, mikä tämä on. Hän kun on käynyt kerran markkinassa ja kahesti myllyssä. Viijäänpä hänen nähä!