Mutta eivät uskaltaneet ukot ottaa outoa otusta veneeseen, inassa vain veneen jäljessä raahasivat sen rantaan. Ja poika kutsuttiin tunnustelemaan.
Tunsihan markkinat ja myllyt käynyt poika sen heti:
— Ellei tämä ole itte perkele, niin se on ainakin perkeleen poika.
Tämä on tulella poltettava!
Ja koukkuleukainen kojama poltettiin heti roviolla.
Mutta niin sitten kävi, ettei sen erän perästä enää ole lohta Unarista saatu. Ei ole se kala enää noussut siihen veteen, jossa hänen sukuaan niin kamalasti kohdeltiin.
Mutta kauan eivät saaneet lappalaiset metsäjärvillään rauhassa kalastella, kun jo kintereillä kulkeva etelän erämies ennätti tännekin. "Kemiläiset" nousivat Kemi- ja Ounasjokea ja sitten sauvoivat Meltausta myöten ylös Unarille, rakensivat kalamajansa Kemiläissaarelle ja valtasivat pian lappalaisten parhaat kala-apajat. Syntyi pitkälliset riidat ja käräjöimiset Unarin seutujen kalavesistä sekä Lapin ja lannanmaan rajasta. Kemiläiset olisivat halunneet kokonaan haltuunsa kalaisen Unarin taikka ainakin rajan sen halki Liittovaarasta Lentovaaraan. Ja niin sitten raja määrättiinkin vedettäväksi. Mutta kun lähdettiin rajaa käymään, pettikin lappalainen opas rajamiehet, osoitti Liittovaaralta Joukahaisvaaraa, joka on 7-8 km etelään Liittovaarasta, ja sanoi: "Tuo se on Lentovaara, josta savu nousee!" Siihen raja ajettiin, ja Unari jäi kokonaan Lapin puolelle. Käräjöivät kemiläiset kyllä senkin jälkeen, mutta karttoihin merkitty raja piti paikkansa.
Ja kemiläiset kalastelivat Unarissa edelleen. Joka kevät saapuivat he koko joukolla erämaahan, viipyivät kesäkauden ja sitten taas syksyllä viimeisten muuttolintujen jäljessä laskettelivat alas omille mailleen. Nähdään vieläkin Kemiläissaaren rannassa heidän vanha kalakenttänsä, Kemiläisten kentäksi sanottu, mustuneine kiuaskivineen.
Osuivatpa Lapin erämaihin myös kaikkialle tunkeutuvat "vihavenäläiset" ryöstöretkillään, ja silloin saivat metsäjärvien eläjät kokea vielä kovempaa. Monesti he menettivät kaiken omaisuutensa, jopa useasti joutuivat tuhon omiksi kokonaisin kotakunnin.
Mutta toisinaan ovelat lappalaiset vuorostaan saattoivat ryöstelevän vainolaisjoukon surmilleen — ainaisesti ajeltuina ja vainottuina olivat vähäväkiset lappalaiset oppineet turvautumaan oveluuteensa. Monet tarinat kertovat kuulusta Päiviöstä sekä vielä kuulummasta Laurukaisesta, jotka vainolaisia kerran toisensa jälkeen syöksivät surman suuhun.
Unarillakin on omat vainolaistarinansa ja sankarinsa.