Unarin koillisrannalla, Korkeassa, Marjetanniemellä, asui lappalaisukko, Marjetta. Keitteli Marjetta-ukko muuanna iltana poronlihaa kodassaan ja kuori rasvaa kattilasta. Näki äijä silloin kattilaansa kuvastuvan, kuinka vainolaisen partainen naama ilmestyi kodan räppänäreikään. Mutta Marjetta ei ollut tietääkseenkään, kuori vain kattilaansa ja itsekseen hyräillen hyöriskeli kodassa. Sitten yht'äkkiä äijä kaappasi jousensa ja pinkaisi terävän nuolen partaiseen naamaan. Kuolleena rötkähti räppänästä kurkistelija alas, ja pelästyneinä lähtivät toiset pakoon. Saman vainolaisen luita on sitten myöhemmin, vanhain muistannan aikana, löydetty Korkean lietteestä; sääriluukin on ollut syrjäkämmentä tavallisen miehen sääriluuta pitempi, ja leukaluu niin leveä, että sen haarat sopivat miehen leuan ulkopuolelle; pääkallo on ollut suuri ja sen takaraivossa semmoista latinankirjoitusta, mitä eivät tavalliset ihmiset, latinan taitamattomat, osanneet lukea.
Mutta suuremman surman tuotti vihavenäläisille Riuna-ukko, joka eleli
Porosaaren pohjoisrannalla, Riunankentällä.
Oli muuan kesäinen aamu. Riunan lapset olivat järven rantalietteellä leikkimässä. Huomasivat siinä outoja liikkujia järvellä, huutelivat:
— Uipiniemeltä tänne koiria! Yksi koira uipi… kaksi koiraa uipi… monta koiraa uipi tänne niemeltä!
Riuna-ukko kuuli lasten huutelun, meni katsomaan, mitä koiria siellä uipi. Näki ukko heti, etteiväthän ne mitä koiria olleet, vaan miehiä sieltä niemennokasta oli uimassa saarta kohden. Ja paikalla työnsi Riuna veneen vesille, sieppasi kirveen ja keihään mukaansa ja lähti soutamaan uimamiehiä vastaan. Siellä heti keksi, että ne olivat vihavenäläisiä, jotka rakoksi puhalletulla lampaan rapamahalla kelletellen olivat surmaretkellä saareen. Silloin ukko kävi keihäineen ja kirveineen rosvojoukon kimppuun, ajeli niitä mies mieheltä, sohikoi keihäällä uimarakot puhki ja kirveellä taas hotaisi kynsille taikka kamautti kalloon, kun uimamiehet rupesivat tarttumaan veneeseen. Muuatta vainolaista ukko viillätti käteen, niin että koko koura raskaine kultasormuksineen kopsahti veneeseen. Ja niin tuhosi venemies yksinään koko vihollisjoukon.
Niemeä ruvettiin sitten sanomaan Uimaniemeksi. Ja vihavenäläisten luita — tuuli kun ajeli raatoja rantaan — on jälkeenpäin monet kerrat löydetty niemen kivirovaikosta, Uimaluolasta.
Unarin seutujen viimeinen lappalaisasukas oli kuulu "Roju-Elli", vankka ja toimekas lapineukko, jonka lantalaisverellä sekoitettuja jälkeläisiä vieläkin elää Unarin kulmilla.
Roju-Ellin sanotaan olleen täyden tuhkalappalaisen, Pokan sukua, joutuneen ensin naimisiin Kyrön miehelle Kittilän pohjoisiin tunturimaihin, mutta sitten pian jääneen leskeksi. Upporikkaan lesken etsi erämaista taas Unarin lappalainen, Kallatsan Lassi, joka piti kotaansa nykyisellä Autionkentällä, Unarin pohjoisrannalla, Autiolammen äärellä. Lassi ei ollut aivan puhdasta tuhkalappia, sillä hän oli Saaran Jussan poika, ja Saaran Jussasta taas tiedettiin, että hän pojanpoikana polveutui entisestä Sodankylän papista ja hänen lappalaisesta piiastaan. Niin rikas ja mahtava oli Kyrön tunturien leski, että hän Unarille tullessaan toi mukanaan semmoisen porotokan, että Lassin kotakenttä, vieläpä koko Autiolampikin tulivat täyteen hänen sarvipäisestä laumastaan. Toimekkaana hääri Roju-Elli uudessa kotipaikassaan. Unarin ympäristöillä, jäkäläisillä kankailla ja tievoilla, paimenteli hän suurta karjaansa, kierrellen kiveliöstä kiveliöön, pääpaikkana pitäen Autiolammen kenttää. Talvisin ajeli Elli komeasti pitkine raitoineen ylt'ympäri laajaa Lappia ja Peräpohjaa aina Tornion, Matarengin ja Enontekiön markkinoita myöten, jopa Ruijan meren rannoilla Alattiossa asti. Ja iso tiuku oli aina ajoporon kaulassa, lisäksi vielä monet helisevät kulkuset valjaissa, olipa raitoporoillakin kulkusensa. Siitä jo kyllä etempänäkin tiedettiin, milloin Roju-Elli oli liikkeellä, sillä kauas kuului kova roju ja pauhu, helinä ja helkkäminen, kun eukko raitoineen teki matkaa. Jopa yli kaiken kajahteli Ellin huikea ääni, kun hän poroilleen taikka miehilleen äyskähteli. Eipä eukko suotta ollut rehevää nimeään saanut. "Huutaa kuin Roju-Elli", sanotaan Unarilla vieläkin.
Mutta Ellin miehestä, Autiokentän Lassista, eivät tarinat paljoa kerro. Mahtavan akkansa rinnalla joutui hän kokonaan varjoon, ja kuolikin jo ennen häntä jättäen Ellin yksinään rojuamaan. Sen vain muistelukset mainitsevat, että kerran meni ukko karhuntappoon — ja eukko oli tietysti mukana. Huonosti ukko ampui, ärsytti vain karhua, niin että se hyökkäsi kimppuun ja heitti äijän alleen. Silloin äijä päästi parun ja huusi Ellille:
— Helähytä vyölliskoukkua!