Paljon pyydettiin villipeuroja myöskin ajamalla. Syksyllä koirien kanssa seurattiin peurojen jälkiä ja ammuttiin, kun päästiin lähelle. Lihat pantiin talvea odottamaan vartavasten rakennettuihin pikku aittoihin, luoviin, lauttasiin ja nileihin.
Mutta lumen aikana, syksyllä ja keväthangilla lähdettiin miehissä oikein "väkiajoon". Pari-, kolmekymmentäkin miestä liittyi samaan joukkueeseen, yhteiseen seurapyyntiin ajamaan metsien vauhkoa karjaa. Keveät ahkiot, veturit, jukkonuorasta jäljessä juoksemassa, hiihdettiin salolle, valittiin sopiva asentopaikka, johon heitettiin ahkiot ja eväät. Sitten lähdettiin naakimaan peuroja, ja kun tavattiin tokka, niin pamautettiin ja taas lähdettiin miehissä laukomaan pakenijain perässä, niin että
— Sui, sui, suoravaranpuu, anna mennä mäntysauvan, vitsajuksut viuvotella, vaippahousut veuhkustella!
Ja taas ammuttiin ja ajettiin. Jos pelästyneet metsänelukat hätääntyivät eri parttioihin, jakautuivat vainolaisetkin joka joukon kintereille. Mutta ajon päätyttyä kokoonnuttiin kaikin taas saaliin kanssa asentopaikalle. Siellä toimitettiin saaliin jakaminen. Kunkin peuran saamamies sai aina ensin päältä-jaon kaatamansa otuksen selkärangan lihoineen, sitten muut lihat ja nahat tasattiin kaikkien pyyntimiesten kesken.
Ja taas kun oli yökausi asentopaikassa makailtu, painuttiin erämaihin tuottamaan surmaa metsänväelle. Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin sen muistoksi metsään "keripää": katkaistiin petäjä parin kyynärän korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä leikattiin vuosiluku, joskus saamamiesten puumerkkejäkin. Monesti hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjärven takamailla useassa paikassa, Liivajoella ja Vuohin Pöytämaassa; Mustanlompolon seuduilla on niitä koko joukko samalla tievalla.
Joskus satuttiin tavoittamaan peurat metsänsoljesta: peurahirvaat olivat tapellessaan sotkeutuneet sarvista yhteen ja niin tarttuneet merkilliseen metsänsolkeen, joka sitoi Tapion komeat ajokkaat, etteivät voineet paeta metsämiestä. Toisinaan löydettiin hirvaat metsänsolkeen kuolleina.
Vanhojen erämiesten, seurapyytäjien, entisiä asentopaikkoja muistetaan vielä muutamia. Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen lähellä oleva Jakovaara. Ne ovat Kangerkongottaman tienoilla kaukana erämaassa Seurujoen latvoilla, Kitisen ja Kapsajoen välisellä kairalla. Sinne kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja saaliinjakoon. Kinisjärven lähimailla, Kittilän, Rovaniemen ja Sodankylän rajakulmauksessa on korkea Liittovaara, koko seudun mahtavin kukkula, hyvin rakkainen ja moniröyhyinen vuori. Vaaran juurelle, Liittolammelle, kokoontuivat erämiehet neuvottelemaan pyynnistä ja sitten lähtivät ajoon. Vaaran lähimailla villipeurat palkivatkin hyvin ahkerasti. Kallojärven tienoilla, Vittakallonrovan, korkean vaaran laidalla, seisoi vielä takavuosina ikivanha Koirakuusi, jonka juurella sanotaan entisten seurapyytäjien asennoineen. Koirat oli kytketty kuusen luokse, kun oli lähdetty villipeuroja naakimaan. Samanlainen seuroinpyytäjien kokouspaikka lienee aikoinaan ollut myöskin edellämainittu Vipukuusi Jiesiöjoella.
Villipeuroja olikin vanhoina aikoina Lapissa monisataiset laumat liikehtimässä. Varsinkin sen jälkeen kuin kamala rutto toista sataa vuotta takaperin toimitti lappalaisten porokarjoissa suurkaadon, lisääntyi villipeurojen luku tavattomasti. Ihmisenhaju kun katosi erämaista, uskalsivat arat peurat lähteä tuntureiltansa alas aina kauas etelän kiveliöihin. Silloin niiden kintereillä metsämiehet talvikausin hiihtelivät ja kaatoivat niitä väliin kokonaisin laumoin. Mutta eivät ne siitä vähentyneet, uusia laumoja laskeutui pohjoisista tunturimaista, jossa oli oikein villipeurojen syntymäseutu. Vielä vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään, ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit, Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niinkuin virta itäisiin korpiin.
Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon, mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet, väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään, kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes viimeinenkin oli maassa.
Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu.