Alituisesti ahdisteltuna ja vainottuna katosi viimein koko majavain suku Lapin korpimaista. Ja ehkä vielä enemmän joudutti merkillisen otuksen häviötä se, että pyytömiehet niin paljon siitä riitelivät, tappoivatkin toisiaan ja olivat aina toisilleen kateellisia, sillä viha vie viljan maasta, kateus kalatkin vedestä. Lisäksi vielä eränkävijät tekivät kaikenlaista petosta, salasivat saaliinsa pyyntitovereiltaankin, vaikka oltiin yhteispyynnissä, eivät antaneet kuninkaalle, mikä kuninkaalle kuului, eivätkä papillekaan vieneet hänen havuksiansa.
Niin teki sitten metsäkin, puhdas metsä, jumalan luoma, sen, ettei enää suonut parasta riistaansa kelvottomille pyytömiehille.
Siitä on jo kohta kahdeksankymmentä vuotta, kun Sodankylän Könkään Jussa, 1840-luvulla, kerran tuohustamassa ollessaan atraimella surmasi majavaparin Saariselän tunturin laiteilla, Ätsärijoen latvoilla. Se lienee ollut metsän viimeinen majavananti, ja Ätsärijoen majavat sukunsa viimeiset Lapin erämaissa. Sen jälkeen saivat erämiehet koluta tyhjiä korpia ja katsella metsäpurojen autioita majavapatoja.
Viidestäkymmenestä ruplasta myi Könkään ukko koko saaliinsa, turkit ja havukset. Hampaat vain pani talteensa kirveen teroittimiksi, kun ei enää majavia ollut niittyjä raivaamassa.
* * * * *
Lapinkorven uljaimpia eläimiä olivat villipeurat, metsien kruunupäiset, kepeäjalkaiset juoksijat. Ne olivat oikeita Lapin tunturimaiden kasvatteja, jotka toisinaan sataisina laumoina samoilivat tuntureilta outaseutujen jäkälämaille ja vaaran tullessa kohisten ja rytisten kiitivät pakoon kuin tuulispuuska.
Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä, petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten, Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa. Niinpä Raaskaltion ja Tuorgattajärven välisellä kapealla kannaksella on parikymmentä maatunutta kuoppaa, joita sanotaan lappalaisten entisiksi peurahaudoiksi, samoin Näkkälä- ja Lauttajärven kannaksella kymmenkunta sekä useita Muotkajärven itäpuolisilla tievoilla, Lompolon- ja Hotinharjuilla; alhaalla Turtolassakin tapaamme vanhoja maatuneita peurakuoppia Pellosta Saukkoriipiin mentäessä pitkän rivin Valkeajärvenkaulassa, Valkeajärven ja Makkaravuoman välissä.
Laittelivat lappalaiset metsiin myös hankaita, pitkiä peura-aitoja poikki kankaiden, jättivät aitoihin aukkoja ja virittelivät niihin nuora-ansoja. Taikka asettelivat peurojen poluille, rannioille, puiden väliin "kaula-ansoja", joihin peurat rannioita kulkiessaan puuttuivat.
Samoja pyyntikeinoja käyttivät sitten etelänmiehetkin, kun tulivat Lappiin, pettivät peuroja salahaudoilla ja rakentuivat hankaita pitkin selkosia. Näitä vanhojen eränkävijäukkojen peuranpyyntipaikkoja nähdään vielä siellä täällä kiveliöissä.
Niin on Tunturipäissä, Sodankylän ja Kittilän rajamailla, vielä Sattasen erämiehen, Töllin-Matin, peurahankaan raismeita. Täällä on rinnakkain kaksi mahtavaa lakea, Nuortsortonen ja Roivoivoinen, ja niiden välissä syvä kuru, johon ukko viritteli ansojansa. Tunturipäiden erämaa olikin parhaita peuramaita. "Roivoivoisessa jos ei peuroja ole, niin ei ole koko kairalla", olikin entisten ukkojen sanantapana. Kittilän Kallonkylän seudut olivat niinikään entisten erämiesten peuranpyyntipaikkoja. Täällä on pitkä Porttitievojen jono, joka Luosujärven tienoilta lähtien ojentuu aamukahdeksan aikaa kohden ja kulkee aina Ounasjoelle ja siitäkin poikki. Kallon puoleen, Kesä- ja Talviporttijärvien väliin, virittivät pyytäjät paulansa. Mutta pääpyyntipaikka oli Kallojärven ja Syvänjärven välisen korkean hiekkaharjun porttikurussa. Siitä kulki villipeurojen valtarannio, ja Kallojärven Kiviniemeen vartavasten rakennetusta pirtistä saatettiin heti huomata, milloin peura puuttui ansaan. Kittilässä Kapsajoen päällä, Tepastolompolon takamailla, nähdään myöskin jäännöksiä entisäijien peurahankaasta. Pitkin Silasselkää ja Mieliölakea kulki ukkojen metsäaita isoja mutkia tehden itään käsin kilometrittäin aina Mieliökuusikkoon ja Suvaskongelon vuomaan asti. Ja lähellä olevassa Kursujärvessä on pieni kalliosaari, johon äijät veivät peuranpyyntikojeensa kesäteloilleen. Saarella on vieläkin pystyssä pari patsasta ja niiden varassa poikkipuu, mihin peura-ansat ripustettiin. Siellä ne säilyivät metsänpalonkin sattuessa. Sillä entisaikaan erämiehet monesti ilman aikojaan pistivät metsän palamaan, jopa joskus kateellisina turmelivat tulella toistensa riistamaata. — Jiesiön seutujen vanhoja peuranpyyntimuistoja on Vipukuusi, joka seisoo Jiesiöjoella, kolme neljännestä Jiesiöjärvestä alaskäsin. Kuusessa kerrotaan entisten peuramiesten pitäneen vipuansojaan.