Löytöretkeilijä Sieppi ei saanut kyllä yksinään metsäjärvillään kalastella. Naamijokea myöten osui sinne toinen jos toinenkin erämies, raivasi rannalle kalakentän ja kävi Sieppi-äijän kalavettä verottamaan: säynäjää ja siikaakin siihen aikaan oli järvissä yltäkyllin. Muutamat pyyntimiehet rakensivat kala-aitankin saaliin säilytyspaikaksi, ja sellainen entisten ukkojen rakentama pieni pari-, kolmimetrinen kala-aitta on vieläkin Filpan talossa tavarahuoneena. Alhaalta Juoksengista ja Alkkulasta sanotaan miesten olleen.
Mutta hyvät kalavedet ja vielä paremmat heinämaat houkuttelivat pian Siepin asentojärvelle vakinaisiakin asukkaita. Sitä oli erämaata kiertänyt ja lantalaisten mieliteot tunteva lapin-äijä jo kauan aavistanutkin, jopa ennustanut, että vielä tämänkin järven rannalla asuu lannanmies, ja iso kylä nousee kerran vanhan Sieppi-äijän kalaveden ympärille.
Ja niin on käynytkin. Sieppi-järven ympärille on kohonnut Kolarin suurin yhtenäinen asutus. Koko länsirannan karu kangas ja Peuravaaran laita hiekkatievoineen ja kivikkoineen on paljastettu, ja taloja sekä mökkejä on noussut kymmenmäärin. Muutamat asunnot ovat jo saaneet sijansa itärannallakin, Käkivaaran rinteellä. On kylässä Sattaa, Piippaa, Pääkköä, Iivaria, Jussia ja Rovaa, Kangasta, Kurua ja Kulluvaaraa.
Tornion jokiväylän asukkaat, jopa useimmat Ruotsin puolelta, aina sydänmailtakin, pitivät ensiaikoina huolen Sieppijärven kansoittamisesta. Kolme ukkoa väylän takaa, Mikon-Antti Koivukylästä, aina Hietaniemen seuduilta, Alatalon ukko Jarhoisista, Naamijoen suulta, ja Satan äijä Sattajärveltä, Pajalan takamailta, kävivät ensin vain kalaretkillä, mutta sitten jo asettuivat järvelle elämään. Sattalainen sai ensiksi aikaan Satan talon, jota sanotaan kylän vanhimmaksi, sitten Koivukylän mies tuli Satan naapuriksi, ja niinikään jarhoislainen. Mikon-Antin asuntoa sanottiin alussa vain isännän mukaan Mikon-Antiksi, mutta sitten myöhemmin se taas sai uudesta isännästä uuden nimen Filppa, joka sillä on vieläkin.
Väylän takaa, Turtolasta Ruotsin puolelta, tuli asukas Pääkköönkin, nimittäin Pääkkö. Samoin saapui Iivarinkin talon tekijä, Iivari-niminen mies, Torakankorvasta, vastapäätä Ylitornion Kaulirantaa, läheltä entisen Tornionjoen tulvan runoilijan, Keksin, asuntopaikkaa. Ja Torakankorvassa kuuluu vieläkin elävän samaa Iivarin sukua. Mutta Kulluvaaran asukas lähti Suomen puolelta väylää Turtolasta, Juoksengin Kulluvaarasta.
Sama Pajalan Sattajärvi, joka oli Satan ukon saattanut matkaan, toimitti talon tekijän Sieppijärven Kuruunkin, ison, mustaverisen ja pahansisuisen miehen. Rysäytti musta mies rantakorpeen aukon ja rakentaa rytisti siihen talon. Mutta silloin saapui Sattajärveltä taas mies, vielä mustempi ja pahansisuisempi kuin edellä tullut veljensä. Ja väkevämpikin. Sillä pahankurisille veljeksille tuli talosta tappelu, joka päättyi siihen, että viimeksi saapunut veli könisti ensiksi tulleen talomestarin pois koko seudulta ja rupesi itse isännöimään.
Kurulaiset olivatkin aivan omaa ihmisrotuansa koko suku, mistä lienevät kaukaisesta kotikorvestaan saaneet suoniinsa — samoinkuin Kittilän Salmijärveläisetkin — lihatontan taikka metsähiiden synkkää verta, joka antoi miehelle mustan haahmon ja pahan sisun.
Mutta jos kurulaiset olivatkin äkäisiä toraan ja tappeluun, niin oli heillä sisua raatamiseenkin ja työntekoon. Ainakin Pekka-äijälla, joka oli merkillisimpiä Sieppijärven Kuruja.[5] Mies oli tavaton maan mullistaja ja niittyjen raivaaja. Pekan periaate oli, että joka kerta, kun taloon syntyi perillinen, leivänsyöjä, piti tehdä ohratynnyrinala, eli 800 kanttisyltä, peltoa ja hakata jokiniittyä yhden lehmän heiniksi. Ja sen ukko aina teki, itse möyri pellot ja perkkasi niityt joka perillisen perästä. Syksyisin raatoi Pekka niittyraiviollaan, väliin viikkomäärin yhteen menoon, rehkien pyhät, arjet kaukaisilla sydänmajoilla, rämpien avojaloin kylmissä korpivesissä, kaadellen puita ja raastaen pois pajukoita. Yön tietämissä ajoi ukko monesti heinäkuorman kotiin ja taas päiväkauden heilui raiviollaan. Sattui joskus niinkin, että myöhäinen syksy heitti lumen avojalkaiselle korvenraivaajalle. Kerrankin kun ukko oli kuusi viikkoa yhtä kyytiä ryskännyt Venejoen Ymmyräisniemellä, puolentoista penikulman päässä kylästä, paiskasi taivas lumen korpeen. Äijällä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kiireesti tarpomaan kotiin. Mutta kaukaisessa, pimenevässä sydänmaassa ukko eksyi ja kierteli takaisin omille jäljilleen. Kovin kummissaan hän niitä katseli ja ihmetteli:
— Onko täällä muitakin avojalkaisia kulkenut?
Älysi äijä sentään viimein ne omiksi sotkemikseen, otti tarkemman suunnan ja osasi lopultakin kotiinsa.