Oli Kelontekemän Nikun talossa mainio tietäjä-akka, joka noitakeinoillaan pani hevosen aina "Sauvon maasta" asti tulemaan. Oli muuan kesäpäivä, kun akka istui ikkunapuolessa hamppua kehräten ja laulellen:
— Tänäpäivänä se tulee, se pitkän matkan vieras.
Kauan aikaa akka näin lauleli, katsahti jo ikkunastakin ja hyräili:
— Jopa se liinaharja souteleepi, jopa se liinaharja souteleepi.
Ja taas vähän ajan kuluttua katsahti ikkunasta ja sanoi:
— Nyt vierasta vastaan ottamaan!
Hypähti eukko ylös ja juoksi rantaan. Siellä oli hevonen, liinaharja, järven ylitse uituansa juuri maalle nousemassa. Akka heitti tulukset hevosen ylitse, otti kiinni ja talutti pihalle, löi kämmenellään kahta puolta lapoihin ja sanoi:
— Matkan pää on tähän päättynyt.
Piä kotinas ja pysy kotonasi
Tamma jäi taloon ja varsoi, ja siitä on hevosen suku Kelontekemässä saanut alkunsa.
Kemin-Lapin laajaan seurakuntaan Kelontekemä kuului jo lappalaisaikana, eikä kirkon jumalan temppeliä silloin ollut likimaillakaan, kaukana lannanmaassa vain, Kemissä ja Torniossa. Eikä sitä niin suuresti liene kaivattukaan: olihan oman jumalan palvontapaikkoja kyllä ympäri erämaita. Niitä käytiin kumartamassa, vieläpä yhä edelleen nekin, joita Tuderus oli kastevesillään huuhtonut.