Ruvettiin sitten hankkimaan Herranhuonetta Lapin perukoillekin, Sodankylän ja Kittilän erämaiden kansalle. Kelontekemä oli silloin vähällä saada kirkon omille rannoilleen. Hirsiä jo ajettiin kasaan Pulliniemelle, kylän rantaan, jopa lähdettiin sinne vedättämään kirkonkelloakin. Mutta kuorma kaatui pimeänä talviyönä, ja kello upposi Kuikasenkarin pohjattomaan hautaan, noin kilometri Koskaman rannasta. Syntyi siitä riitaa, ruvettiinpa sodankyläläisten kanssa rajoistakin kinastelemaan, ja niin rakennettiin 1689 kirkko Sodankylään, Jiesiöjoen ja Kitisen väliselle niemekkeelle.
Kirkkoa varten ajetut hirret jäivät kasaansa lahomaan. Mutta Kelontekemän nimen sanotaan saaneen alkunsa Kuikasenhautaan uponneesta kellosta. — Järven nimenä olisi ennen ollut muka Raattamajärvi, mutta kellojutun jälkeen ruvettiin sitä sanomaan Kellontekemäksi, ja siitä sitten on saatu nykyinen nimi. Vanhoissa asiakirjoissa, jopa kirkonkirjoissakin aina viime vuosisadan loppupuolelle, on kylän nimi merkitty "Kellontekemäksi", mutta lienee se kieleen perehtymättömien virkamiesten väärinkirjoitusta.
Niin jäi Kelontekemä vain syrjäiseksi kiveliökyläksi, ja kylän kirkkoina olivat edelleenkin erämaan seitapaikat, joiden luona yhäkin tietäjät sekä vanhan uskon harrastajat kävivät palvontamatkoillaan.
Ei loppunut Kelontekemältä tietäjämahti eikä entinen usko, vaikka sieltä lappi hävisikin. Kaukainen järvi ja koko sen ympäristö oli kuin omiaan säilyttämään ja hoivaamaan vanhaa uskoa. Kelontekemä onkin niin merkillinen järvi — kaksipohjainen, niinkuin monet muutkin Lapin ihmeellisimmät vedet. Syvällä tavallisen pohjan alla on toinen pohja epämääräisessä syvyydessä, ja vienee sieltä mannunalainen salakäytävä aina Ruijanmereen saakka. Neitihaudan mustasta silmänteestä, Koskamanniemen nenästä, vie vesien pimeyteen pohjaton portti, jonka syvyyttä ei ole kukaan saattanut mitata. Siellä mustissa saivovesissä elää itse Vetehinen, nousten sieltä toisinaan vieläkin kirkkaina kesäpäivinä ylävesille veurehtimaan, niin että aallonläikät loiskuvat rannoille. Siellä asustaa myöskin Vedenemännän komea karja, siellä uiskentelee Vetehisen suurkalakin, suunnaton Kalojensampi eli Kalojen vanhin, joka joskus nousee ylisille vesillekin veneenmittaisena vesihirviönä vistottelemaan kalamiestä ja ennustamaan hänelle onnettomuutta. Ja joskus, kun eivät pyyntimiehet osaa pitää Vedenäijää mielillä, kokoaa se kalansa saivovesiin, niin että koko järvi jää melkein tyhjäksi.
Niinpä elää Kelontekemällä vieläkin vanha loitsu sekä entiset taiat ja uskomukset. Tapaa täällä tietäjiä, jotka tietävät kaikki synnyt ja parannukset, jopa semmoisiakin ukkoja, jotka saattavat nostaa vaikka itse perkeleenkin naapuria rienaamaan.
Mutta kaikkein merkillisintä on se, että täällä, kaukana synkässä Lapissa, entisillä joikujen mailla, vielä nykyistenkin vanhojen muistannan aikana, ovat vanhat äijät laulaa juonitelleet kalevalaisia virsiä. Lassilan ja Tervaniemen ukot muistavat vieläkin pitkät runot Väinämöisen veneen veistännästä, veneretkestä, kanteleenteosta ja -soitosta.
Karjalasta käsin lienevät aikoinaan lähteneet ne äijät, joiden jälkeläiset sitten tänne erämaajärvelle lopuksi pohjastuivat. Ja sieltä, laulumaasta, lienee ukkojen mukana vanha runokin vaeltanut, kotoisena muistona ilahduttamaan Lapin pitkän ja pimeän talven pitkiä puhteita.
Rauhassa ovatkin ukot täällä saaneet juorotella, sillä ei ole Kelontekemä liiaksi maailman jaloissa. Entisaikaan kyllä kulki ikivanha, oikein neljännespatsain mitattu ja viitoitettu lapintie Muonionjoelta, Kolarista, Kurtakon, Kallojärven ja Kaukosen kautta Kelontekemälle ja täältä edelleen Vaalajärven ohitse Sodankylän kirkolle. Mutta ei sitä, ainakaan kesänaikaan, kovin ahkerasti vaellettu.
Maassa lepäävät jo kaikki vanhat Kelontekemän raivaajat. Monet ensi taistelijat lienevät saaneet leposijansa Palokummun tievassa, lapinkalmistossa, Koskaman lähellä, ja lannanmiehille on useinkin ensi lepotilaksi kaivettu kuoppa Manalaissaareen, ison "Hautamännyn" juurelle, joka vieläkin monine vuosilukuineen seisoo saarella entisajan muistona.