— Sie olet niin ryöttä! Mie ajan sinut pois ja panen tänne toisen miehen.
Ja vouti lähettikin toisen miehen, Jaakon talon pojan Kolarista. Tämä tekaisi järven rannalle uuden pirtin, Aapon talon, ja kun vouti taas tuli veroja perimään, kehuskeli hän:
— Tämä se on ihmisen asuma! Siepä isäntä olet!
Mutta Ylläsjärvellä Pellon miehet edelleenkin retkeilivät. Meni sinne sitten Kurtakosta Aapon Erkki, riiteli aikansa pellolaisten kanssa kalavesistä ja viimein osti heiltä koko järven rantoineen ja lompoloineen kahdella kalanelikolla. Erkki olikin toimen mies, teki talon tunturinjuuriselle järvelle, haki eukon Pajalasta ja siitti sille 35 lasta, joista 25 sai täyteen ristiin ja kasteeseen. Kymmenen vain meni kesken, mutta sen sijaan tehtiin viidet kaksoset. Ja kaksitoista Erkin poikaa makaa Köngäsen vanhassa kalmistokummussa.
Toisilla taas oli erämaajärvensä lähempänä. Niin Turtolan Juoksengin miehet, Tuoppalan ukko ja Kuidun vaari, kolusivat Kolarin Sieppi-, Vaatto- ja Pasmajärviä, jopa menivät kairan poikki Aalisjärvellekin. Alkkulan Joonaan ja Karkeisen taloilla oli kalakenttänsä kala-aittoineen ja -saunoineen Turtolan takamailla Lankojärvellä. Samoilla seuduilla, Sirkkajärvellä, kalasteli muuan Matarengin Pekka-ukko, joka viimein muutti erämaahansa elämään ja valtasi koko järviseudun niittyineen, jänkineen ja erämetsineen. Erämaansa jakoi ukko sitten pojilleen, Pekalle ja Aarolle. Ja vielä samoilla mailla, Turtolan Konttajärvellä, oli Kainuunkylän Auneksen talolla kalakenttä järven niemellä ja Aittasaarella kala-aitta. Tänne siirtyi sitten asumaan Auneksen Mikko, väkevä kuin karhu, ja otti haltuunsa koko kiveliön.
Rattosjärvellä, korkeiden vaarojen välisessä kurujärvessä, Tengeliön vesistön äärimmäisillä latvoilla, kulkivat Kukkolan "järvimiehet", kunnes järvelle tuli talontekijä Leppäniemeen. Silloin häätyivät Kukkolan järvimiehet heittämään kaukaiset kalavetensä; juurakkoryteikön, "puuton", vain vihoissaan työnsivät apajiinsa, etteivät enää muutkaan saattaisi niistä vetää nuottaa. Saman vesistön latvoilla, Palojärvellä, kalastelivat Ylitornion Maijanen ja Niska sekä rovaniemeläinen Paavoniemen ukko, kalastelivat ja alituisesti riitelivät järvestään, kunnes viimein käräjillä määrättiin Tornion ja Rovaniemen raja kulkemaan poikki järven, niin että toinen puoli joutui Paavoniemen ukolle, toinen ylitorniolaisille.
Monesti tulikin erämiehille riita kalavesistä ja riistamaista, ja joskus etelänmiehet joutuivat keskenäänkin toraamaan. Muonion Tapojärvellä kerran kalastajat kimpautuivat toisiinsa, niin että iskivät yhden kuoliaaksi ja upottivat pata kaulassa Halingonkosteeseen, Äkäsjoensuun alapuolelle. Järveä, jonka nimenä ennen oli ollut Tahkojärvi, ruvettiin tämän johdosta sanomaan Taponjärveksi. Ja siitä sitten on saatu Tapojärvi.[4]
Suurta jokiväylää kohosi lantalaisasutus yhä korkeammalle Lappiin. Ylimuonion vanhimpaan taloon, Päkkiin, sanotaan ensimmäisen asukkaan tulleen jostakin alhaalta Päkkilästä, Kokkoon Kokkolasta sekä Vuopioon "Maunuksen maalta". Puraseen tuli 1700-luvun puolivälissä eläjäksi Olli Pellon Purasesta. Ja Kätkäsuvantoon sauvoi 5-6 polvea takaperin pari asukasta Mämmilästä. Toinen teki turvekodan Alatalon tienoille, toinen Autiomen paikalle. Tulijat pyydystelivät kalaa ja metsästelivät, mutta sitten Autiomen asukas jätti kotansa autiomeksi ja muutti yhä ylemmäksi jokivarrelle, Kuttaiseen.
Myöskin Tornion- ja Muonionlaakson valtaajain joukossa oli pitkän taipaleen miehiä. Semmoisia oli Kolari-ukko, väkevä mies ja suuri noita, joka oli lähtenyt Rautalammelta. Ukko puski korkealle pohjoiseen, yläpuolelle Tornionjoen suuta, ajoi siellä eräältä isolta jokisaarelta pois suuren lappalaisjoukon ja asettui itse saarelle majailemaan. Jalkaisin kahlaili Kolari-ukko matalaa karia myöten saareltaan mantereen puolelle. Ja kun sitten karin kohdalle syntyi talo, sai se nimekseen Jokijalka, ja siitä taas tuli nimi koko kylälle. Kolarista, joka sitten myöhemmin monet kerrat tappeli vihavenäläisten kanssa ja teki niille kaikenlaisia rötöksiä, sanotaan saaren ja koko pitäjän saaneen nimensä. Ja Kolarin kirkko rakennettiin saarelle, lappalaisten vanhalle kotakentälle, Porokodanmellalle, lähelle Kolari-ukon entistä kahlaamoa, ja pappila joutui Lapinniemelle.
Erämaa antoi Lapinkorpeen tunkeutuville elatuksen: pyydettiin kalaa järvistä ja joista, kaadettiin metsänriistaa ja kiskottiin lappalaisilta veroja. Viljavia olivat silloin Lapin vedet: lohet nousivat suurin laumoin valtavia virtoja ylös, ja järvet oikein kuhisivat parasta kalaa, siikaa, harria, kueria ja rautua. Pieni Niesajokikin, joka Niesakeron juurelta parin penikulman pituisena laskee väylään, oli niin viljava, että vanha lapinäijäkin siitä sanoi: "Joka Niesajoen oikein osaa pyytää, se on tynnyrin mies". Ahvenella, hauella ja muulla "risukalalla" ei erämies viitsinyt edes kattilaansa pilata. Ja suunnattomat selkoset olivat vielä metsänkarjan laitumina. Villipeuroja silloin liikkui laumoittain kiveliöissä, samoin suurin joukoin hirviä, "hirvipeuroja"; oli myös karhuja, kettuja, näätiä ja saukkoja, ja suurimmissa erämaissa rakenteli majava piiloisiin metsäpuroihin ihmeellisiä patolaitoksiaan.