— Voi sen äijän Iskoa, ku luu luu luu, äijältä otti jo seitsemänsataa, ku luu luu luu. Seitsemänsataa poroa selällään, ku luu luu luu. Sitten meni käräjiin ja vannoi kruunun päälle poron, ku luu luu luu. Sitten tuli käräjistä Isko, levitteli äijän satakruunusia ja sanoi, ku luu luu luu: Onko näissä äijän taljoissa jo kurmuja? Ku luu luu luu, ku luu luu luu.
Mutta pikkuisesta porojen kähveltäjästä vain, jopa melkein pilkaten joikaistaan:
— Varastaa hän nyt muutaman kalppinokka vuorson, naa naa naa naa.
Joskus kyllä sattuu lapinukolle käymään niin ohraisesti, että joutuu porolainauksistaan linnaan. Mutta ei parane lappalainen linnassa, tulee siellä vain pahemmaksi. Kun äijä pääsee takaisin tuntureilleen, juroo hänen mielessään vain kosto niille, jotka hänet laittoivat linnaan, ja sitä enemmän hän yrittää heidän porojaan hävittää.
— Tappakoot hekin minun porojani senkun saavat… Enkä mie lähe vallesmannille valittamaan. Kortot kehtaavat vallesmannille kannella! päivittelee hän.
Samaa lapinäijien rikoskaarta osaavat kyllä Lapissa asuvat lantalaisetkin noudattaa. He "löytävät" metsästä poroja ja nuijaavat niitä yhtä hyvin kuin lappalaisetkin. Moni hävinnyt tunturin sarvipää on joutunut lannanmiehen kouriin. Ei ole pitkää aikaa kulunut siitä, kun Näkkälän miesten tokasta Vuontisjärven ja Peltovuoman takamailla lantalaiset kuorivat ja löivät lihoiksi seitsemänkymmentä poroa ja ajoivat Ruijanrannan kauppiaille. Mutta kukapa otti niistä selvän, kun suurteurastus toimitettiin asujaimettomassa kiveliössä. Lantalaisten porovarkaus onkin oikeaa varkautta ja silkkaa syntiä, eikä mitään lainaamista taikka omansa takaisin ottamista, niinkuin lapinukkojen välinen poronkähveltely. Sillä monellakaan Lapin lantalaisella ei ole edes sarvenkantavaa, sati sitten siksi, että lappalainen voisi vuorostaan häntä verottaa. Ummehtuneissa hirsikömmänöissään useatkin vain asuvat, mitätön pottutilkku ja ohraläiskä seinustallaan sekä likainen lehmänkanttura navetassa. Nälissään he sitten tappavat ja syövät lappalaisten poroja, jopa raivailevat muka niittyjä erämaihin ja sitten kiskovat lappalaisilta suuria korvauksia, kun porotokka sattuu kesällä niiden ylitse kulkemaan. Ilman lappalaista ja hänen porokarjaansa ei moni laiska lannanmies tunturimaissa saattaisi elääkään.
Kyllä on monella lantalaisukolla kuoleman uhatessa sama tilinteko papin kanssa kuin lapinäijälläkin. Sadat metsään kadonneet porot nulkkaavat silloin ukko-raiskan kimppuun ja uhkaavat työntää hänet iankaikkiseen kadotukseen.
Vaikka lappalaiset näin toisiltaan vuoron perään poroja keikauttelevatkin, ovat he silti "kristittyjä", Laestadiuksen opin hartaita tunnustajia, niinkuin melkein järjestään koko Lappi ja Perä-Pohjola. He käyvät pappia kuulemassa suurina kirkkopyhinä ja maallikkosaarnaajien seuroissa vielä ahkerammin. Seuroissa tulevat herkät erämaan lapset, jotka saavat pitkän talvensa viettää hermoja rasittavassa pimeydessä, helposti liikutuksiin, ja ne liikutukset purkautuvat rajusti kuin luonnonvoima.
Moni vanha eukko ei tarvitse kuin pari sattuvaa sanaa synnistä ja lunastuksesta, kun hän jo hypähtää ja hihkaisee. Ja kun yksi antaa alun, seuraa pian toinenkin, ja kohta on koko seurakunta sellaisessa valtavassa riemun huumauksessa, että se on mahdollista ainoastaan herkässä ja kehittymättömässä luonnonlapsessa. Seuroissa myös uskovaiset todistavat toisilleen synnit anteeksi; pikku syntejä ja mielen rasituksia voi kyllä yksikin todistaja päästää, mutta suuriin rikkomuksiin ja emäsynteihin tarvitaan jo kokonainen todistajien lauma vakuuttamaan anteeksi antamusta. Monet poro-"löydötkin" voidaan tällä tavalla pyyhkiä pois tunnon päältä — jos ne jotakuta vaivaavat.