— Joenmukan Elli, sehän se on seppä: hän kutoo paulat ja kuroo kengät, ja kaunis hän on.
Samoin tytötkin muistelevat ja tekevät nuotteja niistä pojista, jotka ovat heistä mieluisia, tekevätpä oikein mieluisista nuotteja kaksittainkin. Varsinkin liikkuvat pojat ja taitavat suopungin heittäjät ovat tyttärien mielisuosiossa, ja sukkelat ja rohkeat poronvarkaat miltei kaikkein enimmin. Tosisiivosta miehestä, joka ei uskalla edes yhtä kalppinokkaa heittää, eivät tyttäret paljoa perusta; hän ei ole edes joikauksen arvoinen. Mutta rohkea suopungin heiluttaja saa heiltä heleän ja komean joikastuksen:
— Se oli semmoinen poika, että pysyi suopunki kädessä ja tarttui kiinni, mihin heitti. Ja se oli Orjes-poika. Kun se heitti, niin kyllä tarttui kiinni.
Ja Pietin Anttia tyttäret ylistävät:
— Se Pietin Antti Haldiissa asuu porojen kanssa, ja se on joutuisa ja reipas, ja sitten se tappaa poroja.
Samoin myöskin Kaijan-Annin Aslakkaa:
— Kaijan-Annin Aslakka, se on näökäs ja kaunis, se on oikea varas. Voi, se Kaijan Aslakka!
Haukkumisensakin toimittaa lappalainen joikaamalla, panee nuotin ja sovittaa joikuun haukuttavan elämäkerran taikka muita hänen ominaisuuksiansa. Sitten hän joikaa ja haukkuu, haukkuu ja joikaa, sanoo väliin haukkumasanoja ja taas vähin "loikkaisee nunnuttamalla". Niinpä toinen haukuskelee vanhaa vaipunutta porovarasta:
— Salkko on suuri porovaras ollut, nun nun nun nun nun nuu. Nyt on kyky loppunut, nan nan nan nan nan naa, ja porot pääsevät, nun nun nun nun nun nuu, rauhaan Salkolta, nan nan nan nan nan naa.
Ja lantalaispoikaa, joka vastoin vanhempain tahtoa kosiskelee lapintyttöä, haukkuu tyttären isä: