Mutta ei lantalainenkaan puolestaan saata oikein lappalaisen tavalla oppia joikaamaan. Sillä joikauksessa on "semmoista villi-ihmistä", ettei siihen lannanmies koskaan voi oikein tavastua.
Eikä joikauksen puustaimiakaan saata aina sanoa suomeksi, koska se on niin kokonaan lappalaista hoitoa.
LAPIN SUURNOITIA
Jo vanhastaan on Lappi tunnettu noitien maaksi. Suomalaisetkin, jotka itsekin olivat koko etevää tietäjäkansaa ja muualla suuressa noitamaineessa, pitivät vasta Lappia oikeana tietäjien maana, ja lapinnoitia kaikkien noitien noitina. Suomen suurimmat tietäjät hakivatkin parhaimman mahtinsa aina Tuli-Lapista asti; mitä etemmäksi he jaksoivat mennä, sitä mahdikkaampina he palasivat kotiin. Kaikkialla saamme vieläkin kuulla kertomuksia vanhojen suurtietäjien Tuli-Lapissa käynnistä, opinnoista siellä sekä huimasta noitakyydistä takaisin.
Onkin entisaikaan, kun lappalainen vielä sai rauhassa erämaitaan vaeltaa ja elää häiritsemättä omassa vanhassa uskossaan, Lapissa ollut tietäjiä, kansansa kyvykkäimpiä miehiä, jotka kyllä saattoivat antaa mahtia etelänkin tietäjille. Siellä eli suuria lovinoitiakin, joilla oli sellainen merkillinen voima, että he voivat laulamalla ja noitarumpua kumisuttamalla saattaa itsensä tainnostilaan ja maata kuin kuollut ummuksissa pitkät ajat. Silloin heidän henkensä sekä haltijansa laulun mukaan lähti vaeltamaan, mihin he vain tahtoivat. Henki kulki joko linnussa — monestikin mustassa korpissa — kalassa, porossa, tuulispäässä taikka missä tahansa, saattaen madella käärmeessäkin. Noita antoi vain apulaiselleen sanat, joilla hänet määräajan kuluttua oli herätettävä henkiin, sillä oli muistettava kutsua noidan henki sieltä, mihin hän oli sen kätkenyt. Itse ei noita voinut päästä takaisin tainnostilastaan, vaan makasi kuin kuollut "louhessa". Siihen hän ikuisesti jäikin, eikä henki enää palannut takaisin, jos vain jokukaan meni häntä liikuttamaan, tai ellei apulainen tai joku toinen henkilö häntä oikeilla sanoilla vapauttanut lovestaan. Niin muuankin noita sai maata kätkössään viisikymmentä vuotta, ennenkuin apulaispoika muisti sanoa isänsä antamat päästösanat. Vieläkin silloin noitaäijän henki palasi, mutta nuhteli:
— Voi, poikaseni, mahoit sanoa viittäkymmentä vuotta ennen! Nyt on jo
kasvanut kuusi kulmaluille. katajapensas parran päälle. Ei ole enää helppo nousta ylös.
Ja äijän ääni vaipui siihen, ja koko ukko pemahti pölyksi.
Tällaiseen loveen menoon ei tarvittu vihollisen voimaa, sillä se ei ollut mitään pirun palvelusta. Joka ihmisellä on hänen oma haltijansa, vaikka hän ei tavallisesti tiedä siitä mitään. Mutta suurilla lovinoidilla oli salainen viisaus ja voima, niin että he voivat panna haltijansa palvelemaan isäntäänsä, pitämään hänen puoltansa ja kulkemaan hänen henkensä mukana. Samoin he saattoivat ottaa toiseltakin ihmiseltä hänen haltijansa, jopa viedä hänen "suojuvansakin" eli varjonsa, niin ettei ihmisestä päiväpaisteessakaan syntynyt minkäänlaista kuvahaista.
Ounasjoen länsirannalla, Levitunturien takana, Taalovaaran laidassa on synkässä metsässä vanha nurmettunut kenttä, jonka sammaltuneille kiviraunioille jo vankat puut ovat kasvaneet. Se on Torajaisenautio, Kittilän suuren tietäjän muinainen asuntopaikka, ja jo ristimättömän lapin aikana sanotaan Torajaisen siinä pitäneen kotaa.