Palasipa sitten Matliini kerran Kyläjärveltä kalasta ja asteli Lintuselkää pitkin jo lähellä kirkonkylää. Tuli vastaan karhu, suuri ruskea metsänotus. Vallesmanni säikähti, niin että laukkasi metsään ja pökerryksissään juoksi siellä eksyksissä sinne tänne kolme vuorokautta, kunnes viimein lehmikarjan mukana osui Sattasen kylään, penikulman päähän kirkolta. Arvasi siitä vallesmanni, että siinä oli nyt Konttis-vaarin karhu, vaikka ei hänessä ollut miestä ottamaan. Eikä hän enää toista kertaa ruvennut Konttis-äijää pilkkaamaan.
Yhdessä köpöttelivät Konttisen vaari ja Salmen äijä metsälläkin, makasivat nuotiolla yönsä ja taas painuivat salolle. Loppui kerran äijiltä ruoka, ja nälissään he asettuivat yötulille. Lähti siitä Konttisen vaari vielä etsimään, eikö mitään syötävää metsä antaisi, ja palasi pian takaisin mukanaan karhun sisuskalut, jotka kyllä riittivät sekä iltakeitoksi että aamuateriaksi. Seuraavana vuonna olivat äijät taas samoilla mailla eräretkellä ja kaatoivat suuren karhun. Mutta kun se nyljettiin ja avattiin, huomattiin, ettei sillä ollutkaan sisuskaluja.
Missä ovat sisuskalut ja keppoiset? ihmetteli Salmen äijä.
— No, ekkö sie muista? Viime vuonnahan me täällä nälissämme ne jo syötiin, sanoi Konttisen vaari.
Oli toinenkin Konttis-niminen noita, Konttis-Hannu, jonka sanotaan asuneen Sodankylässä ja olleen tuhkalappalaista syntyperää. Hän oli suuri lovinoita ja saattoi mennä louheenkin. Ruijanmerellä äijä usein kulki lovessa ollessaan. Mättäälle istahti ukko, kun louheen aikoi, ja unimielissään hyreksi:
— Minun mieleni, minun mieleni tekee Norjahan. Nouse nyt luontoni louhikosta, haltiani havon alta, joka mulle joutuin johdattaapi, tien toisen toimittaapi.
Sitten alkoi äijä laulaa lapiksi:
— Kost muu herkka?
Kost muu lautsi?
Kost muu kierris?
Kost muu karppu?
Kost muu kahper?
Kost muu rahpuk?
Kost muu aksu?
Kost muu niihpe?[14]
Jo näki äijä Ruijanmeren komeasti läikehtivän ja hyräili hyvillä mielin:
— Meres aaltuu, meres aaltuu laikutalla![15]