— Jos saamme kaloja, jos saamme suuren siian, niin suurimuksen siianpään me sinulle tuomme.
Komeasti kumisi silloin korkea pahtaseinä, ja jumalapatsaasta kuului kuin tiukujen helkettä. Hyvillään lähtivät sitten kalamiehet pyyntiinsä, saivat saalista, ja palatessaan soutivat taas jumalansa juureen ja uhrasivat sille isoimman siianpään. Oli kivipatsaan vieressä nojallaan pitkä koivuriuku, "pitkäkäsi", jonka latvaan oli vitsoista väännetty keri kuin sauvansompa. Siihen asetettiin anti ja ojennettiin vieressä olevalta kalliolta seitakiven ylimmille pykälille.
Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He rukoilivat:
— Jos peuroja saamme, niin suurimukset naamasarvet me sinulle kannamme.
Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan jumalaiselle. Ja vuoren vanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille.
Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka 50-60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakättä asustelivat Taatsijärven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä — Pierran Aslakkaa, Vieman Pietaa ja Iisakkaa sekä Jussan Jussaa — oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle suurien tokkiensa menestykseksi.
Kasoittain karttui seitakivelle uhreja, peurahirvaan ja poronkin sarvia, siian, taimenen ja hauen päitä — huonommista kaloista ei lappalainen välittänyt, ei niitä jumalaiselta rukoillut eikä uhriksikaan kantanut. Kasoittain oli anteja seitakiven pykälillä, ja kasoittain oli niitä putoillut maahankin. Siinä ne saivat rauhassa lahoa. Vasta myöhemmän ajan epäuskoiset rupesivat vatkomaan niitä järveen, ja viimeisen "pitkänkäden", Murri-Pekan äidin valmistaman, pirstoi Laitin Niklaavu palasiksi jo kymmeniä vuosia sitten.
Mutta vieläkin joku vaalennut luukappale makaa jumalaisen jaloissa.
Ei ollut Taatsin jumalainen ainoa Lapin erämaita hallitseva seita. Tunturien maassa seisoi entisinä aikoina joka seudulla oma jumalansa. Vanhanlapin muinaisia pyhäkköjä tavataan vielä monin paikoin pitkin lappalaisten entisiä asuinmaita, ja nykyinenkin kansa kertoo muisteluksia menneen polven palvonnasta.
Niin oli Kittilässä, muinoin kiviseita Korteniemellä, Kuivasalmenjärven rannalla, lähellä suurnoidan, Päiviön, kenttää. Se oli järven kalajumala, joka antoi pyytäjälle veden viljaa. Mutta kalamies ei saanut mainita kissan ei koiran eikä minkään korttoelävän nimeä. Jos hän sen teki, ei seita antanutkaan kalaa. Sirkkajärven Seitaniemellä oli jumalana suuri kivilaaka, jota palvoivat sekä kalamiehet että peuranpyytäjät. Suuri sarvikasa oli ennen seidan juurella, ja niin ankara väki siinä asui, ettei kostamatta saanut uhrikasaakaan liikuttaa. Sirkan äijääkin, joka kerran ylpeydessään potkaisi sarviröykkiötä, tulivat lapinhaamut yöllä vaivaamaan, niin että äijän piti mennä asettamaan sarvet jälleen sijoilleen. Hävinneet ovat jo molemmat jumalat, rikottu ja upotettu järveen.