Kuivasalmenjärven seitakiven hävittivät kylän pojat. He olivat ukkojen kanssa kalalla, ja äijiä kiusaten hokivat koko ajan: "kissa, koira, sika, perhana", mutta sattuivat sentään siitä huolimatta saamaan kaloja. Siitä pojat näkivät, ettei seidasta ole enää taikaa, soutivat kiven luokse ja pyöräyttivät sen järveen.
Pienellä metsien ja jänkien kätkössä piilevällä Jänkäjärvellä, Hossan takana, Ounasjoen itäpuolella, seisoi ennen komea seita, joka hallitsi koko ympäristöä. Seitasaarella, lähellä länsirantaa, se seisoi suurella jänkäpounulla, ja oli punertavasta kivestä muodostettu — tai muodostunut — ihmiskuva, jossa lukemattomat kirkkaat kissankultaiset "pissit" kimaltelivat. Ihmeellinen oli tämä metsäjärven jumalainen: kajeina tyyninä kesäöinä, kun palvojat sen luona joikasivat, yhtyi jumalainenkin joikuun, ja samalla kuului laulun kaiku Särkijärven seidastakin, joka oli kolmen, neljän penikulman päässä Tepastojoen varrella
— Yksi meistä laulaa Jänkäjärven Seijassa, toinen meistä laulaa Särkijärven Seijassa, yhteen meillä laulu kuuluu,
laulettiin lapiksi, kun kesäöinä oltiin nuottaa vetämässä ja päivä aleni pohjoiselle taivaanrannalle. Mahtavana kiiri jumalaisten joiku toisen luota toisen luokse yli tunturien.
Kalojen jumala oli Jänkäjärven seitakin, ja sitä kävi koko seudun vanhalappi palvomassa. Näillä mailla ennen lappi paljon liikkuikin. Rautuskylän takamailla, Loukisen ja Kapsajoen välisellä kairalla, Suoppaporassa, oli pienen Kyläjärven rannalla lappalaisilla muinoin kotakylänsä ja suuri markkinapaikkansa, mihin etelän miehetkin tulivat tekemään kauppoja. Seudun lantalaisetkin kunnioittivat Jänkäjärven seitaa ja muistivat sitä uhreilla. Mutta sitten Paksuniemen äijä, "Kuhmuotta", sen äkäpäissään hävitti, kun ei kerran saanut kalaa, korvensi tulella, valoi vedellä, niin että vanha komea palvoskivi hajosi tuhansiksi palasiksi. Lasten leluiksi sitten myöhemmin paikkakuntalaiset kuljettivat seitapatsaan kiiltäviä pissikiviä.
Särkijärvellä, Tepaston varrella, sanotaan olleen kaksikin seitaa. Rytiniemessä länsirannalla oli peuranpyytäjäin valkeakylkinen palvoskivi, ja koillisrannalla, Reikäkivenniemessä, kalaseita: iso pyöreä kivilaaka aivan veden rajassa ja kivessä kolmen sormen mentävä reikä. Varsinkin kalaseitaa palvottiin ennen ahkerasti ja pidettiin pyhänä. Saaliin parhaimmat kalat sille vietiin, pantiin kivenkoloon ja voideltiin kalanrasvalla. Aamulla aikaisin kiiruhtivat kalamiehet kiven ääreen, ja ken ensiksi ennätti sille antaa uhrinsa, hän sai sinä päivänä runsaimman saaliin heti ensi apajasta. Särkijärven kalaseitaa palvoivat vasta joku vuosi takaperin kuolleet Vaaran ukko ja Erkkolan äijäkin ja hoitelivat sitä suurella rakkaudella. Milloin kevätjäät työnsivät seidan järveen, nostivat äijät tulvan laskettua sen ylös ja asettivat entiselle sijalleen. Aikoivatpa vaarit kerran kuljettaa seitakiven omalle kalakentällensä palvottavakseen, mutta sitä se ei sallinut: heittäysi niin jykeäksi, etteivät äijä-rukat vanhoin voimin jaksaneetkaan sitä liikuttaa.
Siikaa antoi Särkijärvi entisaikaan kalamiehille yltäkyllin, kun he vain veivät seidalle hänen osansa. Mutta sitten tuli turmelus. Jumala unohdettiin, ei viety sille enää siikaa, eikä sivelty sitä rasvalla. Vieläpä kalanpyytäjät, rautuskyläläiset ja Jiesiöjärven miehet, rupesivat kalavedestä keskenään toraamaan ja tappelemaan. Silloin siika hupeni järvestä ja katosi viimein kokonaan, muuttuen "silliksi" (muikuksi). Kolmekymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun viimeinen siika puuttui pyydykseen.
Muonionkin erämaissa on useita entis-lapin pyhiä paikkoja. Niin nähdään Pakasaivon takana kankaalla vielä komea Seitapahta, mahtava, kuutta metriä leveä, kolmatta korkea kallionlohkare, joka yksinään sileässä petäjikössä pohottaa kuin mikäkin metsäläisen harmaa asuinmaja. Entinen porokansa Pakajärvellä asuessaan on tässä muuten kivettömän kankaan suurpahdassa uskonut jumalan mahtavan voiman asustavan. Kätkäsuvannon takamailla, Kaarantojärven Seitalahden pohjukassa, palvoivat kalamiehet sileää rantakiveä. Jierisjärven luoteiskolkassa on pienoinen Törmäslompolo, jonka Seitaniemellä, matalalla pounikkokentällä, vielä noin viisikymmentä vuotta sitten kohosi kala- ja peuramiesten jumala, noin metrin korkuinen suippopäinen kivipatsas, suuren sarviröykkiön ympäröimänä. Vaikka jumala jo onkin hävinnyt, sarvet lahoneet ja painuneet pounikkoon, asuu paikalla vieläkin sen vanha haltija. Joskus on kentältä nähty nousevan savua, ja kun Kutunivan muori kerran pisti niemeen tulen, jotta se paremmin kasvattaisi ruohoa lampaille, tuli vanha naavainen lapin äijä yöllä kieltämään:
— Ei saa polttaa minun maatani!
Enontekiössä, lapinkansan nykyisillä asuinmailla, on vielä vanhalappi varsin lähellä ja vanhanlapin henki liikkuu vielä ilmassa. Niinpä onkin Enontekiön tunturimaissa useita pyhiä paikkoja, mahtavasta Haltiotunturista alkaen. Haldiin jylhä puuton tunturiseutu on jo vanhoista ajoista ollut lappalaisten pyhiä maita. Sieltä monet suuret ja kuohuvat enot saavat alkunsa, siellä ovat koko tunturiston parhaat jäkälämaat, ja tunturien juurilla läikkyvissä syvissä saivojärvissä ovat Lapin suurimmat ja rasvaisimmat siiat. Haldiin kautta jutivat ennen vanhaan Norjan lappalaisetkin eteläisiin outamaihin ja kävivät aina palvomassa pyhiä seitojaan, joita oli tunturin tienoilla.