Samoilla tunturimailla ja samojen vanhojen lapinäijien palvomana seisoo vieläkin suuri seitakivi Virdniötunturien Törmisvaarassa, pari kolme penikulmaa Haldiista etelään. Se on komea kivi, kolme, neljä metriä korkea, valkohattuinen, harmaa kallionlohkare, suippopäinen kuin lapinkota. Koko kiven ympärys noin kyynärää leveältä on ruohottunutta palanutta maata, josta kaivettaessa nousee hiiliä, kekäleitä, palaneita luita ja poronsarvia. Ovatpa kaivelijat löytäneet siitä vanhoja lapinriskujakin, äyrinrahoja ja "orttia" 1700-luvun alkupuoliskolta, viiden kruunun paperisetelinkin sekä pari vanhaa rautaista nuolenkärkeä. Ne ovat entisten ukkojen uhreja seitakivelleen. Vieläkin lappalaiset pelolla ja suurella kunnioituksella katselevat vanhaa jumalaansa, eivätkä suinkaan tahdo loukata sitä henkeä, mikä siinä asuu, sillä he tietävät, että siinä vieläkin vanha haltija majailee. Kerrotaanpa, että joku vuosi takaperin muuan lapinukko on käynyt palvoskivelle uhraamassa suuren pailakkaporon.
Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymillä, Seitavuopion rannalla, on niinikään oma seitansa, rupinen ruma kivi, jonka juurella ennen oli joukoittain poronsarvia. Enontekiön itärajoilla, suuren Pöyrisjärven pohjoisrannalla, nähdään palvoskiviä, kalamiesten muinaisia pyhiä paikkoja, Palosaivon ja Mustansaivon rantamilla. Ja Hetan kirkonkylän vierellä, korkealla Jyppyrän huipulla, seisoi ennen nelikulmainen iso seitakivi neljän pikkukiven varassa. Mutta tämän vanhankansan jumalan kankesivat Enontekiön oikeauskoiset kirkonrakentajat sijoiltaan ja vieräyttivät kukkulalta alas.
Mutta Näkkäläjärven länsirannalla on mahtava seita: suuri, nelikulmainen suippoharjainen kivi, neljättä metriä korkea kalliopahta, joka kumottaa jo kauas järvelle kuin jätinkota. Se on entisten kalamiesten ja peuranpyytäjäin jumala. Kalamiehet sitä alkuaan palvelivat, mutta kerran tavattiin sen luota kaksi peurahirvasta sarvista yhteen sotkeutuneina, ja siitä huomattiin, että suurseita tahtoi antaa peurojakin. Silloin ruvettiin seidalta rukoilemaan myöskin peuraonnea ja kantamaan sille metsänkin lahjoja. Peuranrasvalla voideltiin kiveä ja uhrattiin sille naamasarvia ja peurankontteja. Suuret sarvikasat karttui jumalan juurelle. Niitä kyllä sitten myöhemmin nuoret ilkeyksissään vatkoivat järveen, mutta aina ne itsestään palasivat entiseen paikkaansa. Vanhat äijät, jotka asian paremmin ymmärsivät, varoittelivat nuoria:
— Ei saa niitä vatkoa! Niille pitää antaa rauha. Siinä asuu vanhojen jumala.
Jopa äijät joskus itsekin kalalle mennessään salaisesti voitelivat kiveä. Ovatpa vielä nykyisetkin ukot "reistanneet koettaa", antaisiko se kalaonnea.
Kittilän rajamailla, Ketojärvellä, on kalanpyytäjäin ja poromiesten seita, parimetrinen, harmaa, sileä rantakivi, jota vanhan polven aikana vielä Nillukka-ukko ja muuan toinen rikas lapinäijä palvoivat; he sivelivät sitä kalanrasvalla, voitelivat voilla ja viinallakin valoivat, ja saivat paljon kaloja. Poroelokin lisääntyi nopeasti. Monesti kuultiin seidan öisin joikaavan; syksyisin kuului pyhältä rannalta koko yön:
— Tiijukka, tiijukka, tii-jui jui-jui!
Koutokeinossa, Norjan Lapissa, suurien lukemattomien tunturien maassa, on vieläkin pystyssä monet vanhat jumalaiset. Siellä on pyhiä tuntureitakin ja vaaroja, jotka jo semmoisenaan, koko mahtavuudessaan, ovat pyhän ja salaperäisen haltijan asuntona. Sellainen on Passevaare, Pyhävaara, Koutokeinon ja Nauvuonon kulkutien varrella. Ohitse ajettaessa pitää sitä aina kauniisti puhutella ja joiata:
— Kaunis vaara, voia naa naa, anna hyvästi tunturi laskea, voia naa naa, voia naa naa! Kaunis, pyhä naa, voia naa naa!
Silloin pyhä vaara antaa hyvästi laskea tunturin, mutta jos ei muista eikä tahdo joiata, nostaa tunturi tuiskun, ja silloin on hyvin huono päästä alas.