Norjan lappalaisten vanhoja palvoskiviä nähdään vielä Njargavaaralla
Raisjoen varrella, Koutokeinon pohjoispuolella, Seitterasvaaralla
Muldisjoen varrella lähellä Jäämerta, Kiessjaurilla Koutokeinon
lähimailla ja Kivijärven kutumarastossa Suomen rajoilla sekä
Kilkkasjaurilla pari penikulmaa Suomen rajalta pohjoiseen.
Koutokeinossa ennen asuivatkin kaikkein hartaimmat vanhanuskon miehet, joilla oli tuhantiset porotokat, palvoselot.
Semmoisia vanhankansan äijiä oli Mahtin Aslakka, joka Koutokeinon Siepissä kuoli lopulla sadannettakymmenettään pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin. Pyhällä Haldiitshohkalla paimenteli ukko kesäisin porojansa, ja siellä oli hänellä vanha palvospaikkansakin, jossa aina määräaikoina kävi uhraamassa. Mutta kun äijä ei vanhana enää jaksanut seitapaikalleen kulkea, otti hän Norjanmeren rannalta, Kirjikaissesta, pienen palvoskiven, kolmi-, nelikorttelisen, harmaan pitkulaisen kappaleen kuin tahkokiven, juti sen Haldiin kautta kotiinsa ja hoiteli kotoisena jumalanaan. Ensin säilytti ukko kiveä kotirannassa, joessa, ja kävi joka päivä sitä katsomassa, otti sen ylös vedestä, silitteli ja hyväili ja pani taas paikoilleen. Mutta vanhana, kun ei äijä enää jaksanut kulkea joellekaan, kantoi hän sen vuoteeseensa päänpohjiin ja säilytti siinä kuolemaansa asti. Hyvin menestyikin aina ukon elo, ei kenelläkään koko Koutokeinossa ollut niin suurta ja komeaa tokkaa kuin Mahtin Aslakalla. Muutamasti omisti äijä kaksikin sijtaa, suurta kotakuntaa, ja hänen porotokassaan oli 4000-5000 päätä. Mutta tästä suunnattomasta laumastaan ei ukko myynyt ainoatakaan elukkaa, sillä ei ollut lupa myydä. Vanhoja silmäpuoli-vaatimia ja viallisia härkiä hän vain lahjoitteli toisille sivakoista ja sivakkain vitsajuksista. Kuollessaan lupasi äijä poikansapojalle, Niilalle, perinnöksi puolen palvoskiveään. Ja sen sai Kiila, piti tallessaan ja pian kasvoi hänen tokkansa parituhantiseksi ja pysyi niin suurena ukon kuolemaan asti, joka tapahtui kolme, neljä vuotta sitten. "Mutta Kiilan jälkeläiset nyt pian kyllä köyhtyvät, kun ovat viime talvena tulleet ristityiksi."
Vanhanuskon miehiä oli Korran Pietikin, jo ulkonäöltäänkin, ollen oikein ruma vanha äijä kuin tunturin karvainen peikko. Syksyisin etelään jutaessaan hän aina laumoineen kulki vanhaan pyhään paikkaansa tunturissa. Parhaisiinsa pukeutuneena meni äijä palvoskivelleen, makasi siellä jumalansa juurella yönsä ja sitten aamulla päänsä paljastaen kumarteli sitä ja lupasi:
— Tuon sulle lannanrommia keväällä palatessani, jos sinä suojelet minun eloni, niin ettei yksikään poro vieri pahdalta alas, kun keväällä meren rannalta palaan.
Ja vaikka keväällä palattiin toisia maita takaisin, teki Pieti-äijä matkan tunturijumalan luokse, maaten taas yön sen jaloissa. Yöllä tuli vanhan lapinäijän haamu herättämään häntä ja kysyi:
— Toitko lannantuliaisia?
Heti hypähti äijä ylös, valoi kiveä lannanrommilla, voiteli lannanvoilla, ja sitten palasi tokkaansa. Eikä yksikään ukon poroista pudonnut jyrkkien Ruijan tunturien hirveihin autseihin, vaikka toiset niihin joukoittain menettivät karjaansa. Oli siellä muuankin kamala paikka, josta koko lauman piti kulkea. Toisella puolella oli jyrkkä pahtaseinä, toisella pohjaton kuru, ja välissä vain kaltainen kallion olkapää. Mutta kun Pieti jumalaisensa luota palanneena parhaissa pukimissaan ohjasi elonsa kulkua, niin hyvästi karja siitäkin ruuhkasi lävitse.
Mutta Korran Pieti ei pysynyt vahvana loppuun asti niinkuin Mahtin Aslakka. Tuli ukko kristityksi eikä enää mennyt tunturijumalansa juureen, päinvastoin aina kaukaa kaarsi sen paikan ja juti toisia maita. Mutta silloin tunturijumalakin hylkäsi äijän: porot vierivät kuiluihin, kuolivat tauteihin, ja viimein ukko tuli aivan köyhäksi. Lapsetkin kuolivat, niin ettei jäänyt lopulta kuin yksi tytär, ja sekin tuli hulluksi.
Koutokeinosta ei ole vanha usko vieläkään kadonnut. Vieläkin joskus hädän tullen mennään erämaan jumalien luokse ja viedään niille uhreja. Monesti on muistettu Kilkkasjaurinkin isienaikaista kalaseitaa, veden huuhtelemaa kiveä, joka niinkuin pikkuinen kinnipeskinen, kurttuinen lapinäijä rosoisena ja ruskeana seisoo järven koillisrannalla, kala-apajan äärellä. Ei ole monia vuosia siitä vierinyt, kun Oskalon 70-vuotias vaari kertoi sitä Hukka-Salkon kanssa lyylitelleensä.