SALKKO-NIILA
Melkein koko Perä-Pohjola ja Lappi tunsi Salkko-Niilan. Hyvin monet tunturimaiden kulkijat saivat nähdä hänet suurine porolaumoineen erämaita kiertämässä, taikka taas kohtasivat ukon komeine raitoineen markkinamatkoilla. Tuttu oli ukko tunturien takaisille Koutokeinonkin asukkaille, näkivätpä Jäämeren rannankin kaukaiset kylät hänet markkinakentällään.
Kaikki ovat kuulleet ainakin kerrottavan Salkko-Niilan merkillisestä möykkääjästä, "pirusta".
Salkko-Niila, Niila Länsman, oli vain vanha, 1822 syntynyt lapinäijä, mutta upporikas pororuhtinas, joka nuorempana miehenä oli porotokkineen tullut Utsjoelta Inariin, kierrellyt ympäri pohjoisia tunturiseutuja, mutta sitten vanhana asettunut elämään hirsistä rakennettuun pirttipöksään Inarin etelälaidalle, "Iivalon päälle", Lismajoen ja Ivalon yhtymille, Saariselän vedenjakajan takalistolle. Samassa lapinsijtassa, jota sanottiin Salkonkyläksi, asusteli pikku pirtissään myöskin "Pikku-Hannu", Hannu Kitti, toinen lapinmies, suuren porokarjan omistaja hänkin.
Suunnattomat olivat näiden pororuhtinasten karjalaumat siihen aikaan, kun ne olivat suurimmillaan. Sanotaan Salkko-Niilalla parhaina päivinään olleen 4000-5000 sarvipäätä, jotkut puhuvat 10,000:kin, ja Pikku-Hannulla taas oli 5000-6000, niin että ukkojen yhteinen elo nousi toiselle kymmenelle tuhannelle. Vieläkin muistelevat Lapin vanhat miehet niitä aikoja, jolloin Salkonkylän äärettömät laumat tuntureilla ja jäkäläkankailla vaeltelivat. Niinkuin mahtava kohiseva virta ne vyöryivät tunturin rinnettä alas, ja niinkuin suunnaton itikkaparvi ne täyttivät koko ympäristön. Semmoiseen virtaan jos eksyi vieraista tokista poroja, niin sinne ne tavallisesti hukkuivat saamattomiin. Sillä sellaisesta monituhatpäisestä laumasta ei kukaan vieras saattanut mennä omaansa yrittämäänkään, eivätkä porojen isännät taas itse välittäneet, oliko heidän karjassaan vierasta sukua vai ei. Sanotaanpa, että ukot vielä tahallaankin, varta vasten, ajelivatkin syrjäpuolista vieraita poroja omaan eloonsa. Sitä kyllä ei ainakaan Salkko-Niilan tarvinnut tehdä, sillä hänellä oli omat ajelijansa.
Salkko-Niila oli niitä oikeita vanhoja lapinukkoja, jotka vielä uskoivat isien jumaliin ja niitä palvoivat. Vaikka hän olikin "kristitty" ja tunnusti kirkonoppia peläten pappienkin jumalaa, niin hänellä oli verissään isiltä perityt pyhät tiedot ja uskomukset, joihin hän luotti enemmän kuin pappien opetukseen.
Niinkuin isät olivat tehneet ennen häntä, niin teki Salkko-Niilakin.
Joka syksy porojen rykimäaikana, kun talvi jo oli tullut tunturimaihin, varustautui Niila-ukko matkalle. Parhaat peskit ja lakit, kengät ja kintaat, kaikki uusia ja puhtaita, puki hän päälleen ja valjasti kaksi parasta ajohärkää ahkioiden eteen, varaten niihin evästä kaikenlaatuista, vieläpä viinaakin. Laumastaan valitsi ukko kaksi kauneinta poroa: kaikkein mustimman ja kaikkein valkoisimman hirvaan, sitoi ne ahkion perään ja lähti ajamaan tuntureita kohden. Ei kenellekään Niila sanonut, mihin hän menee ja mitä varten. Ei, vaikka kuka olisi kysynyt, senkun sanatonna vain painui kiveliöihin.
Vasta parin viikon kuluttua ukko palasi tunturilta, yksinään ajellen poroillaan, mutta komeat hirvaat eivät olleet matkassa. Nytkään hän ei kertonut kenellekään, mihin oli hirvaat hukannut, ryhtyen vain hyvillä mielin ja tyytyväisenä toimiinsa ja ketteränä kepsutellen.
Mutta se kyllä arvattiin, että Salkko-Niila oli käynyt erämaassa jumalan palvelusretkellä, tiedettiin, että äijällä oli jossakin kaukaisessa tunturiseudussa salainen seita, jota hän kävi salakättä palvomassa. Sille hän uhrasi kauneimmat poronsa, mustimman ja valkoisimman hirvaan, ja siellä isiensä jumalan luona, ypö yksinään jylhässä erämaassa, hän isien tapaan toista viikkoa palvoi, mässäsi ja sitten ajeli tyytyväisenä kotiinsa. Mutta kun naapurit olivat jo vanhasta uskosta luopuneet, täytyi ukon toimittaa palvontansa salassa yksinään.