Taatsin seitaa, komeaa kivijumalaa, joka oli Salkosta parin penikulman päässä, mitä piiloisimmassa paikassa, jylhän kalliorantaisen Taatsinjärven reunalla, on arveltu Niila-ukon käyneen kumartamassa. Toiset sanovat Salkko-Niilan ajaneen Peltotunturille Norjan rajoille, toiset taas matkanneen kaukaiselle Viipustunturillekin, joka on Salkonkylästä Inariin päin, ja siellä Lemminkorsaan, suureen pahtakuruun hirvaansa elävänä uhranneen. Tänne kerrotaan Niilan toisinaan menneen vain sivakoilla hiihtäen, ainoastaan evästä ja viinaa matkassaan. Mutta kun ukko palvoskiven luona luki uhrilukujaan, valeli kiveä viinalla ja voiteli poronkuulla, ilmestyi itsestään, ajamatta, paikalle ukon porotokka, josta hän valitsi kaksi hirvasta uhraten ne Lemminkorsan pyhään pahtakuruun.
Jumalalleen Salkko-Niila oli tehnyt uhrilupauksen, jotta hänen elonsa hyvin menestyisi. Ja siksi hän aina joka syksy, kun elo oli erämaista koottu ja vuodentulo nähty, teki matkan tunturipyhäkköönsä ja antoi lahjansa sekä kiitosuhrinsa palvoskivelle.
Kerrotaanpa, että Niila olisi luvannut jumalille uhriksi lapsensakin, "nuorimuksen" tyttärensä.
Vanhat Lapin jumalat suosivatkin harrasta palvelijaansa, Salkko-Niilaa, niin että hänen tuhantinen tokkansa kasvoi yhä suuremmaksi. Vieraitakin poroja ilmestyi tuon tuostakin hänen laumaansa, mutta Niilan porot, jos eksyivätkin vieraisiin parttioihin, eivät niissä kauan viihtyneet, vaan palasivat jälleen omaan joukkoonsa. Ja komeita, suuria ja lihavia olivatkin Niilan porot, hurjia menemään kuin villipeurat, joita ei lumikaan pidättänyt. Oli Kiilalla niinkin villejä pailakkoja, että niitä ajoon opetettaessa vuottoraipatkin rapsahtelivat rikki.
Komea oli joikukin, jonka toiset lappalaiset olivat Salkko-Niilasta tehneet, ja komea oli sen nuottikin, sillä maailman-rikkailla pitää olla komea joiku ja komea nuotti.
Näin Kiilasta joiattiin:
— Salkko-Niila, nun nun nun nun nuu, on rikkaimpia lappalaisia ja pitää palvoskiveä Peltotunturissa. Kyllä palvoskivi kokoo poroja kokoon, kaikki yhteen tokkaan kokoo. Tulee vielä muittenkin ihmisten poroja hänen tokkaansa. Ja toisten ihmisten tokassa eivät säily hänen poronsa, vuoden, kaksi korkeintaan ne säilyvät. Porot ovat kuin peurat, menentelijät ja arat. Ja niin kauan Salkko-äijä palvelee, että kymmentuhatta on koko elo.
Jotkut kyllä, kadehtijat ja vihamiehet, sanoivat Salkko-Niilan palvelevan pirua, ja joikasivat:
Salkko-Niila, nun nun nun nun nuu, palvelee pirua, jotta porotokka suureksi tulisi.
Rahaakin, markkoja ja kruunuja, hopeakolikoita ja seteleitä, karttui kasoittain Niilalle. Jopa sai ukko rahoja niin paljon, ettei enää uskaltanut kaikkia kiisoissaan eikä aitoissaan tallettaa, vaan piilotteli varkaiden pelosta niitä omiin salapaikkoihinsa, milloin mihinkin. Sitoipa Niila kerrankin kaksikymmentätuhatta markkaa hopeaa ja seteleitä karvakenkään, kääräisi sen tuohikäppyrään, kiersi kuusen koskuksiin ja sitten kätki aarteensa metsään, kaatuneen lieon alle ja peitteli vielä kävyillä ja sammalilla niin huolellisesti, ettei enää itsekään aarrettaan löytänyt. Sinne se jäi kiveliöihin metsän hyviksi.