Ei Niilan kyllä olisi tarvinnut olla varkaista huolissaan, sillä hänellä oli omat huolehtijansa. Niinpä kerrankin Niilan renki varasti isäntänsä kätkön ja lähti karkuun. Mutta pitkälle hän ei ennättänyt, kun jo näkymättömät ajajat olivat kintereillä ja kiusasivat miestä, juoksuttivat hulluna erämaassa ristiin, rastiin, niin että hänen täytyi viedä rahat sinne, mistä oli ottanutkin.
Niin auttoivat ja suosivat isien jumalat vanhaa Salkko-Niilaa. Valtavine laumoineen hän kierteli tuntureilla ja ajeli komeasti suurilla villeillä äärillään Ruijan rannoilla ja kaikilla markkinapaikoilla. Joka syksy hän aina katosi pariksi viikoksi erämaihin.
Mutta sitten seurasi kova koettelemusten aika. Mitä lienee Salkko-Niila tehnyt, millä lienee jumalansa vihoittanut, kun häntä rupesi kova onni vainoamaan, — kun Lapin vanhat jumalat eivät häntä enää suosineetkaan. Olisiko ukko joutunut epäuskoon, ruvennut horjumaan luottamuksessaan isien jumaliin ja arvelemaan itsekin, että hän, kuten muut sanoivat, palvelee sittenkin pirua. Eivät jumalat suvaitse rinnallaan muita jumalia, eivät Lapinkaan jumalat. Nekin tahtovat miehen kokonaan. Tuli Lappiin suuri porojensurma, kamala ruttonuoli ampui jängästä ja kaasi karjat melkein sukupuuttoon. Se oli kamala aika: joukoittain kaatuili poroja samoille jalkain sijoille, sortuen joskus parttioittain yhteen kasaan, etteivät toiset päässeet kaatumaankaan, ja niin makasi erämaissa kaikkialla oikein röykkiöittäin raatoja. Ei mennyt surma Niilankaan ohitse, vaan teki surkeat tuhot hänenkin komeassa, valtavassa laumassaan. Ja kun Niila siitä taas vähän pääsi jaloilleen, rupesi hän saamaan uusia jopinsanomia: poroparttioita karkaili hänen karjastaan, milloin minnekin vieraille alueille, häviten sinne ja tulematta enää takaisin niinkuin ennen. Niin harhaantui kerrankin seitsensatainen tokka Enontekiön tunturimaihin ja hävisi Hetan, Näkkälän ja Peltovuoman poromiesten laumoihin. Monet kerrat rohkenivat poronrosvot käväistä itse Kiilan tokassakin ja viedä milloin poron milloin kaksi, jopa useasti koko joukonkin. Eivätkä näkymättömät huolenpitäjät enää ahdistelleet rosvoja, vaan ne saivat kenenkään häiritsemättä hävitä saaliineen. Siitä jo uskalsivat varkaat käydä ukon rahakätköjenkin kimppuun, ja monet ovelat petturit viekoitelivat ja narrasivat äijän menettämään omaisuuttaan kerran toisensa jälkeen.
Niin Niila-ukko, suuri maailman-rikas, aivan köyhtyi, viimein niin, ettei edes enää voinut toimittaa syksyisiä palvontaretkiäänkään. Ei ollut hänellä lopulta enää poroja, ei juuri merkin kantavaa, sati sitten mustaa ja valkeaa hirvasta, Ukko-rukka oli joutunut kokonaan jumaliensa hylkäämäksi niinkuin muinoin Job, suuri itämaan hurskas.
Mutta vielä kovempaa sai Lismajoen pirtin köyhäksi riistetty ukko kokea, sillä Salkko-Niilan jumala oli vielä ankarampi kuin Jobin jumala. Kun ukko ei enää saattanut toimittaa lupaamiansa hirvaita tunturien seitakivelle, tuli jumala aivan tyytymättömäksi ja suuttui Niilalle kokonaan. Olihan Niila vielä luvannut nuorimuksen tyttärensäkin uhriksi, mutta ei ollut sitäkään antanut. Silloin vanha, ankara tunturien valtias tuli Niilan pirttiin möykkäämään.
Ja niin sai kuulu Salkko-Niilan "piru" ja "kolkuttaja-äijä" alkunsa.
Se oli merkillinen olio se Salkko-Niilan kolkuttaja. Joka yö se kävi ukon asuinpirtissä elämöimässä. Kuului ensin kuin kynsillä olisi raapaistu porstuanlattiata, sitten kahinaa sillan alta, ja sen jälkeen alkoi möykkääjä toimia pontevammin. Se röykytteli ovia ja kolkutti seiniä, täräytteli ikkunoita ja paukutti lattiaparsia, pirtin laella se kopsehti ja nurkissa tassutteli, ja toisinaan se tuli sisäänkin ja heilutti kattilaa koukussa niin että kolisi, heitteli istuinpöliköitä, helisteli avaimia taikka raaputteli uunin takana ja tömisteli jalallaan lattiata. Mutta tavallisesti ei mitään näkynyt, ei minkäänlaista olentoa, senkun liike vain kuului ja käpsehtiminen, ja toisinaan esineet liikahtelivat ja ponnahtelivat paikoiltaan näkymättömän käden heitteleminä. Joskus sentään nähtiin pimeästä loukosta kuin kirkas silmä, joskus vilahti ovessa musta taikka valkea koira, ja väliin nähtiin vanhan, harmaan lapinäijänkin häilähtävän oviaukossa. Päivällä ei näkynyt eikä kuulunut mitään, mutta kun yö tuli ja tulet oli sammutettu, alkoi heti entinen elämöiminen. Varsinkin seurasi kolkuttaja uhriksi luvattua tytärtä: vasta sen jälkeen kun tyttö oli pannut makuulle, ilmestyi möykkääjäkin ja kolkutteli aina kovimmin sillä kohdalla, missä tyttö oli.
Tätä ehkä epäuskoiset luulevat vain tavalliseksi takkavalkeatarinaksi, ja Lapin vanhojen erämaan kiertäjien vilkkaan mielikuvituksen tuottamaksi tunturimaailman kummitusjutuksi.
Mutta moni rehti mies ja vakava vanha ukko on Salkossa käynyt ja viettänyt siellä porokaarteella ollessaan useita öitä, siten itse ollen "paikan päällä" näkemässä ja kuulemassa Lismajoen pirtin kummaa kolkutusta. Onpa kerran Inarin nimismieskin, Rossander, apulaisineen varta vasten käynyt ukon asunnolla ottamassa asiasta selkoa, tutkinut siellä ja nuuskinut kaikki paikat, laittanut miehet vartioimaan sekä ulos että sisälle, ja itse asettunut lattialle loikomaan ja vartiota pitämään. Ja heti kun on tullut pimeä ja tulet on sammutettu, on näkymätön olento alkanut entisellä tavallaan ilmoitella olemassaolostaan. Eikä ole vallesmanni voinut muuta kuin tunnustaa, että Salkko-Niilan mökissä on todellakin merkillinen ja käsittämätön möykkääjä.
Eikä Salkon kolkuttaja vain omia aitojaan möykytellyt. Hyvin kärkäs se oli tekemään kaikkea, mitä kummastelemaan tulleet taikka muuten taloon sattuneet vieraat sillä teettivät. Niinkuin kerrankin, kun joukko Kittilän poromiehiä vietti Salkossa yötänsä ja illalla kolkuttajan kanssa ilvehti.