— Pelaat sie, köyhä piru, korttia kyllä, mutta eipäs sulla ole rahoja! taas yllytettiin.
Kova helähdys vain kuului, kun pirtin nurkassa kaadettiin kokonainen hopeanelikko lattialle.
Ja kaikkea, mitä vain yllytettiin, uunintakainen teki: sahata jyrskytti, hakata kalskutti, takoi, jauhoi, kiljui, päästeli röhönauruja, yski, ähki ja aivasteli.
Heittipä poromies siitä tuppipuukon vöineen nurkkaan ja sanoi:
— Etpäs sie saa tuotakaan liikkeelle!
Rysähdys, — ja tuppivehkeet rapsahtivat peräseinään.
Viimein uskalsi joku ilvehtiä:
— Etpäs sie, piru-parka, uskalla tulla näkyviin! Tuleppas miehen kanssa painimaan!
Ilmestyipä silloin oviaukkoon vanha harmaa lapinäijä, lapinpeskeissä ja neljäntuulen lakissa; musta koira avasi äijälle oven ja juoksi sitten sen jalkojen välitse ulos. Mutta kun harmaa äijä rupesi lähestymään ilvehtijöitä, ei painiinhaastajassa enää ollutkaan miestä. Peloissaan täytyi hänen pyytää painikaveria nopeasti poistumaan.
Tällainen oli Salkko-Niilan kolkuttaja-äijä, tällaisena esiintyi suuttunut tunturien palvoskiven haltija. Monet vuodet joka ikinen yö se milloin milläkin lailla möykkäsi ja kolkutti ja piti erämaan eläjiä levottomina ja kiusasi köyhää Niilaa, joka ei enää saattanut seidalleen mitään uhrata. Esi-isien vanha väkevä jumala oli tullut Lismajoen pirtin öiseksi isännäksi, pelottavaksi velkojaksi, joka pimeydestä alituisesti muistutti olemassaolostaan ja täyttämättömistä lupauksista.