Yritettiin kolkuttajaa kyllä monet kerrat, vaikka turhaan, karkoittaa poiskin, jopa kerrotaan Inarin papinkin käyneen häntä Jumalan sanalla manaamassa, mutta ei se sitäkään hävennyt, entistä pahemmin vain möykkäsi, jopa papin kuullenkin paukutteli seiniä. Kirkon Jumalan palvelijalla ei näyttänyt olevan valtaa lapinkansan ikivanhan jumalan ylitse.
Ja jumalien hylkäämänä köyhä ukko-raukka tuli yhä kurjemmaksi, yhä enemmän kiusaantuen väsymättömän rienaajan härnäämänä ja ahdistelemana. Ei kelvannut hän enää esi-isien jumalalle, ja kirkon Jumalan uskovaiset sanoivat häntä perkeleen palvelijaksi. Talletti hän kyllä vuoteessaan, päänsä pohjissa, tunturista, pyhästä palvospaikastaan tuomaansa pientä kiveä, kotiseitaa, ja sitä salaisesti rasvalla voiteli ja pyyteli siltä suosiota. Mutta kun häntä yhä vain onnettomuudet vainosivat ja kolkuttajakin aina vain kiusasi, tunsi Niila-parka, ettei hänellä ollut turvaa missään.
Lopulla ikäänsä, yli kahdeksankymmenen-vuotisena, oli äijä jo aivan höperönä, istuskeli vain yksinään vuoteellaan itsekseen puhellen, taikka kuljeskeli hupsuna ulkona rahojaan etsiskellen ja olematonta porotokkaansa muka paimennellen, taikka taas varustihe lähtemään tunturille suurelle jumalalleen uhraamaan mustaa ja valkkohirvasta. Viimein Niila-rukka tuli kokonaan taitamattomaksi, jopa aivan syömättömäksikin. Ei kelvannut vaarille enää edes mieliruokansakaan, tuores poronliha; vähiä hiuskarvojaan ja harmaita partajouhiaan hän vain nyhti irti ja pisteli suuhunsa, pureskellen niitä ja kehuskellen:
— Lee munji poramust — on mulla syötävää.
Pahan äijän vallassa sanottiin Salkko-Niilan jo kokonaan olevan hänen elellessään tällaisena vanhana höperönä, väsyneenä ja lopulleen kiusattuna, köyhänä ja hylättynä ukko-raukkana.
Ja paholaisen viemänä kerrotaan hänen täältä manallekin menneen 90-vuotisena vanhuksena, vaikka hän vuotta ennen kuolemaansa, syksyllä 1911, sai papinkin luokseen ja otti Herran ehtoollisen.
Olivatpa kerran Puljun niittymiehet Tepastojoella muuanna kirkkaana kesäpäivänä nähneet, kuinka itse Rietas suunnattomana mustana kokkona kantoi kynsissään vanhaa lapinukkoa. Itää kohden kotka lentää laukoi, ja äijä kynsissä repaleisena roikkui, surkeasti huudellen ja uikuttaen:
— Ooi.. ooi… ooi…
Niin matalalla kulki vaakalintu ja niin lähitse lensi, että niittymiehet tunsivat äänen Salkko-Niilan ääneksi, jopa tunsivat hänen resuisen peskinsäkin ja vääntyneen naamansa.
Ja pian sen jälkeen saatiinkin kuulla, että Salkko-Niila oli kuollut.