Ja näistä Aatamin ja Eevan ensimmäisistä perillisistä, maan alle kätketyistä ja maan alle tuomituista, sitten sikeysi maahiaisten suuri suku, joka vielä tänä päivänäkin asuu alhaisissa maaemissä.
Eikä tämä suinkaan ole mitään lappalaistarua taikka lannanjuttua, vaan tämän toteaa itse suuri Laestadiuskin, puhuen postilloissaan monet kerrat maahiaiskansasta. Samoin Svebelius pitkässä katkismuksessaan kieltää tekemästä kuvaa taikka jonkun muotoa "niistä kuin maan alla ovat". Ja tällä hän tietysti tarkoittaa maahiaisia. Laestadius ja Svebelius tuskin lienevät koskaan maahiaisia itse nähneet, vaikka heistä puhuvatkin, mutta heillähän on ollut, niinkuin kaikilla muillakin papeilla ja piispoilla, mustatraamatut ja Mooseksen kuudes kirja, joissa puhutaan kaikenlaisista salatuista asioista.
Mutta kaikkein varmin ja epäämättömin todistus maahiaisten olemassaolosta on se, että monet nykyisetkin ihmiset ovat itse elävin silmin nähneet tätä maakansaa, jopa sitä puhutelleetkin ja seurustelleet sen kanssa. Eikä heitä saata epäillä, sillä he ovat vanhoja kristittyjä ihmisiä, jotka eivät muistele turhia.
Niinpä Koskaman vanha muorikin Kittilän Kelontekemällä, uskovainen eukko, on monet kerrat ollut maahiaisten kanssa kosketuksissa. Jo pikku tyttönä oli muori muuanna syyspäivänä marjassa Kelontekemän takaisissa kiveliöissä ja näki siellä erään tievan juurella valkean palaa lekottavan. Viluissaan lähti tyttö lämmittelemään ja katsomaan, ketä siellä asennoi. Tievan sisässä olikin oikein huonekehikko, ja siinä asusti aivan outoja ihmisiä, eukko, pari poikaa ja pikku lapsi, kaikki pieniä paksuja päntiköitä kuin lappalaiset. Tuli paloi pirtissä arinakivillä, ja eläjät istuskelivat sen ympärillä. Marjoja oli tuohipotassa lattialla, kalapuolikko nurkassa, karjan viljaa puuastioissa ja muutakin ruuanpuolta niinkuin ainakin ihmiseläjillä. Hyvin kohtelivat metsäpirtin asukkaat pikku vierastaan, tekivät hänelle tilaa tulen ääressä, puhuttelivat häntä ja kyselivät hänen kotioloistaan, vaikka kyllä kuuluivat niistä tietävänkin, vieläpä senkin, että tytön äiti ja ämmi olivat noitia. Mutta kun tyttö tahtoi ottaa maahiaisen pikku lapsen syliinsä, pelästyi eukko ja ärähti: "Älä koske siihen!" Vain isompi poika, rumannäköinen turjake, irvisteli tytölle ja tuuppi häntä, mutta pienempi poika oli niin näppärä, että saatteli tytön aina kotimetsän laitaan ja sieltä vasta lähti lipittämään takaisin. Jälkeenkinpäin tapasi Koskaman tyttö maahiaisia useasti, milloin marjamatkalla, milloin karjassa ollessaan, houkuttelivatpa ne monesti häntä tulemaan heidän tievapirttinsä asukkaaksi. Joskus sattui tyttö keksimään, kun maahiaisnainen suihkaili kylän lehmille ja niin laukotti niitä ympäri kankaita asentoaan kohden. Mutta kun tyttö huusi: "Mitä sie siellä teet?" katosi nainen, eikä tullut esiin, vaikka tyttö olisi kuinka huikaillut.
Maahiaisten majoihin joutui aikoinaan Reeta Heljukin, Pekka Koskenniskan ämmi Kittilän Tepastolta. Oli Reeta nuorena ollessaan lehmän ajossa Tepaston takana Ritalaksossa ja rupesi siellä männystä karistamaan käpyjä, kun yht'äkkiä maa löysäsi, ja hän humahti maan alle. Siellä oli komea talo ja muhkea emäntä heti vastassa hillaropeineen. Mutta Reeta ei huolinut hilloista, sanoi vain, ettei hän jouda syömään, sillä hänellä on kiire viemään lehmiä kotiin. Silloin tuli kamarista oikein kaunis tytär, teki suuren voileivän ja sanoi: "Ei se sulta, vanhalta ja rumalta, huoli. Mutta minä annan verestä ja hiiniä voileipää, koska olet eväättä joutunut matkalle." Mutta ei Reeta huolinut voileivästäkään, sillä hän muisti äitinsä kertoneen, että jos maahiaisten luona hitusenkaan syö, niin ei enää koskaan pääse sieltä pois, vaan täytyy jäädä ikuisiksi ajoiksi maahiaistaloon ja muuttua itsekin maahiaiseksi. Ja maahiaisilla olikin tarkoituksena houkutella nuoria ihmisiä ja kylänlapsia luoksensa, ja syöttää heidät omikseen. Monet metsään eksyneet ja kadonneet lapset ovatkin joutuneet maahiaisten valtaan, elämään kotimetsiensä maahiaisina ja jatkamaan maahiaissukua. Siksi vanhemmat aina olivatkin peloissaan metsiä juoksentelevista sikiöistään ja varoittivat heitä, ettei suinkaan pidä, jos maahiaistaloon joutuu, ottaa siellä mitään suuhunsa. Koskaman tyttöä maahiaiset eivät uskaltaneet ruveta syöttämään, koskahan oli tietäjämuorien lapsia, sillä väkevällä tietäjällä on valta maahiaisenkin ylitse. Mutta Heljun Reetaa ne oikein kiusasivat, näyttelivät suuria komeita lehmiään, lypsivät niistä suuret saavilliset maitoa ja sitten houkuttelivat:
— Saat tästä lehmän karjaasi, kun lähet kotiin. Mutta käyhän nyt ensin haukkaamassa vähän voileipää, että jaksat mennä.
Mielellään olisi Reeta ottanut komean lypsykin ja nälissään syönytkin "hiiniä" voileipää, mutta ei uskaltanut, koska ei halunnut tulla maahiaiseksi. Surullisena hankkiusi hän vain lähtemään pois. Mutta ystävällinen maahiaismuori lupasi kuitenkin vieraalleen lehmän, neuvoipa vielä keinonkin, miten lehmän saa pidätetyksi, vieläpä hyvästellessään ohjaili:
— Saat nähä, kuinka paljon siitä tulee maitoa! Mutta et saa lypsää kaikkia maitoa, sillä se ehtyy, tulee huonoksi, jos vain lypsät maitoperäksi. Silloin minä otan lehmäni pois ja haukun sinua ylimääräisestä lypsystä. Ja nyt saat lähteä, koska et saattanut syyä hiiniä voileipääkään.
Reeta Helju astui ulos komeasta maahiaistalosta, rapsautti oven kiinni ja samassa huomasi olevansa Ritalakson männyn alla.
Toisena päivänä ilmestyikin Heljun karjaan vieras komea lehmä. Reeta naaki heti lähelle, kiskaisi huivin päästään niskan kautta ja heitti sen lehmän selän ylitse, ja elukka rupesi seuraamaan karjaa. Suuren saavillisen sai Reeta lehmästä maitoa, mutta ei malttanutkaan heittää siihen, vaan keräsi kaikki astiat, mitä vain oli ja nilkoi nekin täyteen. Mutta kun Reeta sitten saatteli karjaansa laitumelle, istuikin maahiaismuori metsässä kivellä, huusi hänet luokseen ja torui: