— Eppä sie malttanukkaa olla lypsämättä ylimääräisesti, vaikka mie kielsin! Sie, hävitön, kehtasit kiskoa lehmältäni maitosuonet rikki! Mie otan lehmäni sulta pois!
Ja lehmä katosikin heti Reeta Heljun karjasta.
Maahiaiset ovatkin oikeata karjakansaa, ahkeraa ja taitavaa. Heidän karjansa on komeaa joukkoa, ja mahtava näky on kun se liikkuu maan päällisillä laitumilla. Lehmät ovat suuria ja lihavia, punaisen ja mustan taikka valkeankirjavia; komeasti keikkuvat niiden leveät sarvet, ja täyteläiset suuret tuumet heiluvat kuin ämpärit ja miltei maata laahaavat, kun lehmät astua keikuttelevat. Hyvin useasti onkin nähty maahiaiskarjaa maalaitumilla. Enontekiön erämaissa nähdään niitä monesti. Niinpä Vuontisjärven lompolon lanttoon ilmestyy miltei joka kesä kokonainen karja rantavesakkoon ahmimaan. Mutta kun lehmiä vain jokukaan lähestyy, katoavat ne heti maan alle. Peltovuoman takana, Nunnasen tiennoillakin, on joskus nähty jokunen lehmä, ja Koutokeinon Aitjärvellä on Artjärven äijä useat kerrat keksinyt maahiaiskarjan vaeltavan Alattionjoen rantatievoja myöten pohjoista kohden. Kerran ilmestyi Kittilän Tepastolla Keskitalon vainiolle suuri komea karja, mutta kun sitä ruvettiin pyytämään kiinni, hävisi se kerrassaan näkymättömiin.
Useasti on sentään maahiaisen lehmä saatu pyydetyksikin, mutta tietoa ja taitoa on siinä tarvittu: on pitänyt silmää räpäyttämättä hiljaa hiipiä lähelle ja sitten äkkiä viskata oikean olkapään kautta lehmän ylitse puukko tai tulirauta, silmätön neula, kannaton nappi taikka vain lakki, huivi tai joku muu vaatekappale, heti tarttua lehmään ja taluttaa se kotiinsa. Monesti kyllä on lehmän emäntä juossut jälkeen ja pyydellyt: "Voi, voi, älä vie minun lehmääni!" Joskus taas on kuultu maahiaismuorin illalla huhuavan kadonnutta maitomuoriansa:
— Tpry-tpry, Kirjo, tpry-tpry, Karjo, tpry, haikea Haluna!
Maahiaiselta saadut lehmät ovat erinomaisia lypsämään. Mutta pitää vain varoa, ettei kisko maitoa loppuun asti. Jotkut maahiaislehmät ovat niin arkoja, etteivät anna maitoaan muuta kuin saumattomaan astiaan, pahkamaljaan taikka pataan. Saumalliseen uurreastiaan jos rupeaa lypsämään, laskeekin lehmä veren.
On maahiaisilla lampaitakin, vaikka niitä on vain harvoin nähty. Ketomellan Jussa keksi kerran ollessaan juhannuksen aikana Ounastunturin Rautuvaarassa poroja paimentamassa maahiaisen lampaan. Musta elukka juoksenteli kuin ahma porotokassa, jolloin äijä laukkasi katsomaan. "Ka, lammas se onkin!" älysi ukko, sieppasi hattunsa ja heitti yli olkansa lampaan ylitse, otti kiinni, sitoi peskiinsä ja kantoi selässään kotiin. Lammasta hoidettiin navetassa, eikä se syönyt muuta kuin hillanlehtiä, eikä juonut muuta kuin hetevettä. Ei se viihtynyt toisten lampaiden joukossa eikä osannut samalla tavalla määkiäkään, ikisi vain: "ii-ii-i"; sen villa oli kuin koiran karvaa. Koko kesä ja syksy elätettiin lammasta, mutta sitten joulun aikana lehmä puski sen kuoliaaksi.
Poroja hoitavat rikkaat maahiaiset kuten maanpäällisetkin, ja komeasti, niin että kellot paukkuvat, ne väliin ajavat pitkin vuomia ja tuntureita. Mutta niitä ei silti useastikaan saada nähdä, etempää vain kuullaan kova meno ja pauke. Seyrisvaarassa, Näkkälän tunturiseutua. Enontekiö. Norjan rajoilla, näki Näkkälän Salkko kerran tullessaan pohjoiskyliltä kaksi kotakuntaa majailevan. Ihmisiä hääri kotapaikalla poroineen, ja kota tuprutteli huipustaan savua. Salkko luuli Pöyrisjärven lappalaisten siellä majailevan, käänsi härkänsä ja ajaa kahautti sijtaan. Mutta samassa kodat ja kaikki elävät olennot hävisivät, ei löytynyt edes jälkiä lumihangesta.
Muutenkin on maahiaissuku paljon rikkaampaa kuin maanpäällinen kansa. Heillä on komeat talot, koreat vaatteet sekä paljon rahaa, kultaa ja hopeaa, sillä kaikki se suuri rikkaus, minkä maa kätkee sisäänsä, on heidän hallussaan. Sitäpaitsi ovat maahiaiset ottaneet hoitoonsa kaikki ne lukemattomat aarteet, joita ihmiset aikojen kuluessa ovat panneet maahan piiloon. Eivätkä he anna niitä pois, vaikka joskus satuttaisiin löytämäänkin, mutta jos poika keksii isänsä taikka esi-isänsä kätkemän aarteen, niin se täytyy luovuttaa. Kaikki, mikä on maanalaista, on maahiaisten hoitoon kuuluvaa. Karhukin, joka talvella nukkuu maakomiskossaan, saa heiltä silloin hyvän hoidon. Maahiaiset ruokkivat sitä, vaikka ei karhun vatsaan näytä mitään karttuvankaan.
Maanpäällisiä veljiään ja sisariaan kohtaan ovat maanalaiset Aatamin lapset yleensä suopeita, jos vain nämä ylemmät vapaan ilman asukkaat antavat maanalaisille sukulaisilleen rauhan. Ja se niille tavallisesti annetaankin. Mutta hyvin useasti sattuu niin onnettomasti, että maanpäällinen eläjä on pystyttänyt talonsa maanalaisen asunnon kohdalle, sillä harva ymmärtää etukäteen ottaa selvää, millä kohdalla maahiaisperhe majailee, vaikka sen kyllä huomaa, kun vain tarkastelee maanpintaa: siinä kohdassa, missä on maahiaisasunto, nousee maasta haileata savua niinkuin hienoa höyryä. Myöskin niillä mailla, missä nähdään maahiaisia taikka niiden karjaa liikkuvan, on maahiaistalo lähellä, ja sellaisilta paikoilta on paras pysyä ulompana. Maahiainen ei näet pidä siitä, että kukaan asettuu rehkimään hänen päänsä päälle ja häiritsee häntä. Hän tahtoo elää rauhassa omassa maanalaisessa valtakunnassaan, koska hänet kerran on tuomittu siellä ikuisesti olemaan. Varsinkin siitä maahiainen sydäntyy, että rakennetaan navetta hänen talonsa kohdalle, niinkuin monesti on sattunut. Silloin ei onni pysy talossa eikä menestys asu navetassa: lehmä toisensa perästä joutua turmioon milloin milläkin tavalla, katkoo koipiansa, puskee toisensa kuoliaiksi, sortuu itsestään parren perään ja katoaa metsään. Lopulta, ellei näistä jo ymmärretä muuttaa navettaa toiseen paikkaan, ilmestyy maahiaismuori taikka -äijä ankarana ja käskee heti muuttaa navetan pois, muuten seuraa vielä pahempaa.