— Tule sie auttamaan! Akka on lapsia saamassa.
— Mistä sie olet, kun en mie tunne? muori kysyi.
— Ei kaukaa, ei kaukaa, tuosta vain navetan takaa pellolta.
Ja ukko vei emännän kotiinsa, jossa oli akka lapsenteossa. Muori auttoi lapsivaimoa, eikä ottanut mitään maksua vaivoistaan. Mutta myöhemmin maahiaisukko lähetti hänelle komean hopealusikan.
Onpa niinkin sattunut joskus, että maanpäällinen poika on lähtenyt maahiaisista naimaan. Mannun tyttäret kyllä ovatkin naitavia: kauniita, valkoihoisia ja punaverisiä sekä suuren myötäjäiskarjan omistajia. Niinpä Enontekiössä muuan poika käväisi eukon alakerran tyttäristä. Kohtasi tytön ensin metsässä paimenessa, haasteli hänen kanssaan, ja komea tytär mielistyi yläilmojen mieheen niin, että houkutteli hänet kotiinsa kosioretkelle. Siellä kosiomiehelle tarjottiin vaikka mitä hyvyyttä, mutta tytön neuvon mukaan ei poika huolinut mistään, tytärtä vain kärtti eukokseen. Ja saikin. Pidettiin maahiaishäät, ja tyhjin käsin lähtivät nuoret matkalle maanpäälliseen miehelään. Mutta tytär kielsi poikaa katsomasta taakseen kertaakaan koko kotimatkalla. Jäljestä kyllä kuului aikamoinen meno: koirat haukkuivat, kellot paukkuivat, lehmät ynisivät ja ammuivat, ja ihmiset huusivat ja elämöivät niinkuin lapinkodalla, kun siellä aherretaan porokarjan kanssa. Niin mentiin hääsaatossa kotia kohden. Mutta kotiportailla jo ylkämies vilkaisikin olkansa ylitse, kun jälkipuolen elämöiminen paisui yhä suuremmaksi. Mahtava joukko komeaa karjaa oli paimenen ja koirien ajamana seurannut nuoren-parin kintereillä; siinä oli suurituumisia lypsäviä, tuntuvia nuorukaisia, lihavia vasikoita ja mahtavia sonneja sekä vielä iso lauma lampaita. Lähes puoli karjaa oli jo ennättänyt pihaan, mutta vielä suurempi puoli oli tulemassa portin ulkopuolella. Ja se osa katosi paikalla, kun sulhasmies katsahti taakseen; karjalauma katkesi kuin puukolla leikaten. Maahiaisnuorikko kyllä torui siitä miestään, kun menetti parhaan osan hänen myötäjäiskarjastaan, mutta sille ei enää mahdettu mitään, vaan sai maahiaisminiä tyytyä siihen, mikä oli jäänyt pihaan.
Harvat tämänilmaiset eläjät ovat vierailleet maahiaisten luona, paitsi mitä ovat tahtomattaan joutuneet siellä käymään. Jotkut lappalaiset kyllä ovat joskus käväisseet maahiaisten kosteissa, nauttineet heidän hyvyyttään, eivätkä silti ole tulleet maahiaisiksi. Mutta lappalaisilla on omat keinonsa, joilla varaavat itsensä, niin ettei maahiaisten valta heihin pysty. He saattavat vaikkapa kynsäistä ihoaan, niin että veri tipahtaa, ja sitten kyllä uskaltavat ottaa maahiaisruokaa suuhunsa. Tätä taikaa ei kyllä tietänyt Ketomellan Martti-äijä kerran joutuessaan maahiaistaloon, missä kaksi vanhaa muoria asusti ja hänet ystävällisesti otti väärtikseen. Toinen muori vaaksoi sormillaan vaatetta, ja toinen rupesi tyrkyttämään ukolle syötävää. Mutta äijä ei ottanut, kielsi, hylkäsi, viimein suuttui ja lennätti muorin viilipunkin nurkkaan — ja samassa löysi itsensä rähmällään keskeltä porokaarrettaan Ounastunturilla. Siitä päivästä ruveten alkoi ukko köyhtyä, menettää porojansa, ja viimein hän itse porometsässä ollessaan sortui puun alle ja kuoli, sillä hän viskasi samalla onnensa menemään, kun ylpeyksissään vatkasi pois maahiaisen viilipunkin. Se toinen muori nimittäin parhaillaan vaaksoi hänelle onnea.
Mutta niin taitamattomasti ei menetellyt Inarin Elli, vanha Koutokeinon lappalaismuori. Hän oli oikein väärti maahiaisten kanssa. Monet vuodet aina kerran kesässä hän kävi maahiaisasunnoilla vierailemassa. Kun tuli juhannuksen aika ja Lapin päivä oli korkeimmillaan, hääri muori hyväntuulisena, kolme vuorokautta pesi ja oornaili itseään, puhdisteli ja koristeli vaatteitaan ja pani kaikkein parhainta päälleen, ja sitten, kun päivä paistoi pohjoiselta ja kaikki oli vaiennut, lähti ketterästi koira perässään kepsuttelemaan hiljaiseen tunturiin ja sinne katosi. Eikä nähty, vaikka etsittiin kaikki lähitunturit, muoria vilaukseltakaan koko kesänä, ennenkuin hän vasta syksyllä Mikkelin alla taas ilmestyi kylille. Samat puhtaat ehyet vaatteet oli muorilla päällään, vuotakengätkin samassa voiteessa kuin lähtiessä, ja muori itse oli lihava, komea ja pulskistunut, ketterä ja iloinen; koirakin oli lihava ja hypähteli iloisesti. Koko kylä tuli ihmeissään Elliltä utelemaan, missä kummassa hän oli ollut, mutta muori ei sanallakaan muistellut retkiään kenellekään.
Samalla tavalla katosi Elli-muori taas seuraavana kesänä, ja niin edelleen joka kesä juhannuksen tienoissa ja saapui kotiin vasta Mikkeliksi. Kerran sitten pidettiin muoria silmällä, hiivittiin perässä tunturiin ja huomattiin, että eukko pujahti maan alle maahiaisten luokse.
Mutta tämä oli mummu-rukalle onnettomuudeksi. Viipyi hän kyllä taaskin koko kesäkauden väärtipaikassaan, mutta kun hän syksyllä palasi, tuli hän kurjannnäköisenä, vanhana ja laihana, laahustaen kepin varassa, vaatteetkin kuluneina ja rääsyisinä. Ja laiha nälkäinen koira liikkasi takkuisena perässä.
Ei muori nytkään muistellut, missä oli ollut, eikä puhellut paljon muutakaan. Itsekseen vain juroili.