Tällaisia kirkkaita salaperäisiä saivojärviä on Lapin tunturimaissa paljon. Kilpisjauri ja suuri Pöyrisjärvi ovat saivojärviä, samoin lukematon joukko muita vesiä. Pieni, kaunis jumalten järvi, Levi- ja Kätkätunturien kurussa Kittilässä oleva Immeljärvikin on kaksipohjainen saivojärvi. Niinkuin saivot ovat saivojärvetkin hyvin kalaisia. Niissä on kalaa väliin ihan puurona, mutta sitten taas, kun mennään nuottaa vetämään, ovat kaikki kalat kadonneet. Suuren silmänteen kautta, joka järven pohjasta avautuu alas, on vilja paennut alempiin saivovesiin. Toisinaan saadaan vain nähdä, kun kalat suurin laumoin kiertävät haudassaan ja sitten parvittain peräsukaa painuvat pimeyteensä, niin että pyrstöt vain vilkkuvat.
Saivojärvissä elää suuri kalojen isäntäkin, Kalojensampi eli Kalojen vanhin, mahtava jättikala, joka toisinaan on nähtykin. Nulusjärvessäkin Ylimuoniossa nähtiin kerran niin tavaton kalaäijä, että se kelletteli vedessä niinkuin vene kumollaan ulottuen poikki järven. Ja eräänä kesänä sai koko Muotkajärven kylä keskellä jumalan kirkasta päivää Juunaan talon pihamaalta katsella kokonaista neljä tuntia ainakin viittä syltä pitkää kalanvönkälettä, joka keskellä järveä vain makaili, kunnes taas äkkiä roiskahti veden alle. Kelontekemäjärvessäkin on nähty Kalojenvanhin monet kerrat. Joskus on kalamiehen vene keskellä syvää järveä karahtanut niinkuin karikkoon ja noussut kokka ylös niinkuin olisi rantaan töölännyt; sitten on joku näkymätön veurahtanut veneen alla, ja alus päässyt jälleen liikkumaan. Kerran Koskaman muori ja Antti sekä Takalon äijä, "Jans-Päkki", näkivät, kuinka järvellä, niemen takana, makasi kalakummitus niinkuin kaksi nuottavenettä olisi ollut vastakkain. Takalon äijä, joka oli monet kesät kulkenut Ruijan merellä, ollen höösmanninakin, ja siellä nähnyt vaikka mitä kummia, lähti soutamaan lähemmäksi. Kummitus katosi, mutta nousi taas uudelleen ylös, ja kun Jans-Päkki pääsi lähelle, veurahti se veteen sellaisella tohauksella, että äijän vene tuli puolilleen vettä, ja äijäkin kastui läpimäräksi. Peirajärvessä, Enontekiön luoteisessa tunturimaassa, on joskus nähty tavattoman kalanvönkäleen niinkuin itse irtopirun viilettävän pitkin vedenpintaa, niin että muuten tyyni järvi on koskena kohissut.
Kaikissa saivojärvissä asustaa vesikansaa, veden haltijaväkeä, joka näkymätönnä elää järvessä, mutta useasti kyllä näyttäytyykin maan ihmisille. Menee vain keväällä heti jäiden lähdettyä sulan veden rannalle, tömistää jaloillaan maata ja huutaa: "Onko isäntä kotona?" Kyllä silloin kohta näytetään, millainen isäntä on järvessä.
Mutta näyttäytyy järven isäntä ja haltijakansa monesti kutsumattakin ja kysymättä. Niinkuin Liepimäjärvelläkin Muoniossa, Ylimuonion takalistoilla. Siellä jäkälänpanijat kerran keksivät ison mustapukuisen äijänrumilaan kahlaavan syvässä vedessä vyötäisiään myöten. Miehet kummissaan meloivat lähemmäksi katsomaan ja sanoivat: "Kuka tuo köriläs on? Souvetaan nokka halki!" Mutta äijä kääntyi päin ja katsella möllötti venemiehiä suurilla silmillään, jotka olivat kuin vanhanaikaiset "plakkarikellot", Siitä miehet ja naiset säikähtivät niin kolosti, että kiireesti pyöräyttivät veneensä ympäri ja soutivat pois, jättäen järven äijän rauhassa kahlomaan. Tämä tosiasia on tapahtunut vasta kymmenen vuotta sitten.
Oostajärvelläkin, joka on kaksipohjainen saivojärvi Muonion kirkonkylän lähimailla, on monet kerrat nähty vesikansaa. Kerrankin kun poikaset siellä "pulimassa" ollessaan oikein ilvehtivät ja ylpeilivät, ilmestyi rannalle kuusien pituinen, rääsyinen, ontuva akka ja pelotti uimamiehet pois. Kerran taas samalla järvellä nähtiin akan pieni tytär, ja jopa sitten ilmestyi itse järven isäntä, iso mies ketunnahkaisissa vaatteissa. Mutta ketunnahka-ukko oli hyvännäköinen äijä, joka ei herättänyt ollenkaan kammoa, sillä haltijaväessä on asia samoin kuin ihmiskunnassakin: toiset ovat tylyjä ja kolonnäköisiä ja kammottavat, mutta toiset ovat hyvännäköisiä ja rauhallisia ja rakkaampia, eivätkä ensinkään anna kammoa, eivätkä ketään vistota. Haltijat eivät kyllä kaikille näyttäydy. Tavallinen jokapäiväinen ihminen, joka mistään välittämättä vain olla vällöttää, ei näe niitä koskaan. Mutta rupeaapa vain saivojärvellä ilvehtimään ja ylpeilemään, niin saa pian kostonsa. Oostajärvellä saivat kalamiehet kerran reivillä kahta vaille kahdeksankymmentä haukea samalla kertaa. Siitä ylpistyivät miehet, menivät taas, heittivät reivinsä ja röyhkeilivät:
— Nyt me otammekin koko koranuksesta kaikki kalat!
Mutta eivät saaneet kalansukuakaan, ei yhtä päätä.
Eivät uskaltaneet Muonion miehet tehdä sentään sillä tavalla kuin Kittilässä Karhulan Murri-Pekka, joka muorineen oli kalaa pyytämässä Ahvenjärvestä Paanosenjoen latvoilta. Kun järvi ei antanut mitään, vaikka he kävivät palvoskiveänsäkin puhuttelemassa, suuttuivat he, kapusivat korkealle rantatörmälle ja rupesivat vierittämään kiviä järveen. Suuren lohkareen jo laskivat pahdalta kierimään ja mielissään katselivat, kun se poukkoili pensaasta toiseen. Mutta silloin nousi järvestä lappalaisäijä polvilleen veden pinnalle ja avossa sylin odotteli ja siirrälteli aina sitä mukaa kuin kivi kiepsahteli syrjään. Kun kivi putosi alas, otti äijä sen syliinsä ja laski sievästi veteen. Kauhuissaan pakenivat kalamiehet pois koko järveltä.
Mutta niille kalamiehille, jotka pyhittävät ja siunaavat veden, eivät koskaan kolonnäköiset vedenhaltijat näyttäydy eivätkä tee mitään poikkipuolista. Heille esiintyy haltija vain ystävällisenä ja hyvännäköisenä. Vesi onkin aina pidettävä pyhänä ja oikeassa arvossa; sitä ei saa kirota eikä sen kanssa pitää mitään ilvettä; vesillä ollessa ei liioin saa vihellellä. Tuulta kyllä saa vesillä liikkuessaan loitsia ja viheltää, jos tietää itsensä taitavaksi veneenhoitajaksi. Silloin saattaa sanoa:
— Tuuli, nouse tuulemahan, mailmanranta, riehumahan! Meren Musti, tsöh!