Ja sitten viheltää, niin kyllä haltija nostaa vihurin.
Toisissa saivojärvissä on niin arat haltijat, etteivät ne kärsi puhetta eivätkä minkään korttoelävän nimeä. Sellainen arka vesi on Vuontissaivo Enontekiöllä, Lätäsenon päällä, Saimatunturin juurella, jossa on koko joukko muitakin saivoja. Vuontissaivolla kun ollaan nuottaa vetämässä, ei saa puhua mitään, ei mainita korttoa eikä mitään saastaista elukkaa, ei petoeläintä eikä kissaakaan. Muuten ei saivo anna kaloja. Vieläpä vaatii vesi tupakkaa uhriksi, että antaisi paremmin. Samanlainen arka haltija on Matilaisensaivossakin Ounasjärven alapäässä. Sekään ei suvaitse minkäänlaista puhetta eikä kolinaa. Vanha kirkkoväärti, Juhani Hetta-vainajakin, oli siellä kerran nuotalla, ja nuotta oli kaloineen jo aivan apajalle tulossa. Mutta silloin karjaisi puittio: "Jo näkyy kaloja!" Siitä heti kaikki kalat paneutuivat kuolleiksi, löivät kyljellensä ja menivät yli paulan. Eikä saatu yhtään kalaa.
Monet saivojärvien haltijat ovat lapinpahnaa. Kittilän Paarnajärvelläkin oli kerran Tepsan vanha äijä nähnyt peskipukuisen lapinämmän juoksevan rannalla nuottatauvot kainalossa ja kuullut sen huutelevan:
— Paarneh vuolkin kainutta, paarnai vuolkam kainukoita![19]
Paarnajärven vanhat haltijat olivat parhaillaan kalastushommissa, sillä vesikansa käy kalassa niinkuin maanasuvaisetkin, pyydellen omassa kotijärvessään. Koutokeinon Pajasjaurilla, joka on suuri järvi Suomen rajamailla, näki Aitjärven ukko kerran, ajaessaan talvella porolla verkkopyyntiin, koko lappalaisjoukon kalahommissa. Poroineen olivat kalamiehet järvellä ja kovalla kiireellä sysivät verkkoja jään alle. Mutta sitä mukaa kuin ukko ajoi lähemmäksi, siirtyivät verkkomiehet yhä edellä pohjoista kohden, tullen aina pienemmiksi ja pienemmiksi, viimein kuin koiriksi ja sitten kaikki kadoten.
Vesikansa hoitaa karjaakin samoinkuin maahiaisväki sekä maan päällä asuvaiset. Monesti nousee vedenkarja järven rantaruohikkoon syömään, painuen sitten taas järveen, ja joskus käyvät vedenmuorit itse karjaansa maalla paimentamassa. Kelontekemän Koskaman Kaisakin sai kerran nähdä, kun vanha lapinmuori nousi järvestä lehmäkarja perässään ja lähti astelemaan metsää kohden. Metsästä käsin tuli toinen muori, pitkä ja laiha, kumarteli järvenmuoria ja sanoi; "Täälläkö tekin olette?" Toinen selitti: "Mie tehen lehmille uutta tietä, kun vanha tie on koskettu ja pilattu." Ja järvenmuori selitti metsänmuorille, kuinka Koskaman asukkaat ovat vainioillaan ja pelloillaan sotkeneet hänen karjapolkunsa. Haastellen astelivat muorit karjan edellä ja painuivat metsään.
Vesikansan karjaa saattaa vallata samalla tavalla kuin maahiaisenkin karjaa. Rikinä-muorikin meni kerran Tepsassa tulukset kourassa vahtimaan vesikarjan laidunpolulle, ja kun karja tuli lähelle, lennätti hän tuluksensa yhden lehmän ylitse, juoksi kellonriesimeen ja talutti elukan kotiinsa. Navetan edessä heitti muori hameensa lehmän päähän, pyöräytti elukan kolme kertaa ympäriinsä, ennenkuin vei navettaan. Ja sitten lehmä kyllä pysyi talossa, lypsi paljon ja teki vasikoita. Rikinä-muori jätti talonsa ja karjansa Kaija-tyttärelleen, ja Kaijan poika, Jussa-äijä, sai sen jälkeen periä maat ja karjat; sitten tuli perilliseksi Jussan poika, Lassi, joka kuoli viisi, kuusi vuotta takaperin. Talossa on vieläkin samaa vedenlehmän sukua, mustankirjavaa rotua, sellaista lyhytjalkaista, lyhytraatoista, pyöreää lajia. Samaa mainiota vesirotua on sieltä sitten saatu muuallekin. Jussa-äijä antoi kumminlahjana nuorukaisvasikan Alatepsan Jussalle, joka oli Koskaman muorin veljenpoika, ja Alatepsasta taas Koskaman muori hankki alun komeaan vedenlehmän-lähtöiseen karjaansa.
Ihmeellisiä vesiä ovat myöskin Lapin kaltiot, pienet kuohuvat hetteet ja lähteet tunturien ja tievojen juurilla. Niissäkin on kirkas ja hohtava saivovesi, elävä vesi, joka iänkaiken kuin aina uudesta syntyneenä iloisesti pulpahtelee maanalaisista pimennoista ylös kirkkaaseen päivään, kohahdellen kuin ikuisesti nuori veri ihmissydämessä. Maanalaisista elämänlähteistä nouseekin saivovesi puhdistuneena tunturinjuuriseen pikku kaltioon, ja imee siellä itseensä maan salaisia väkeviä voimia, niin että kaltioiden saivovesi on kaikkia muita maanvesiä merkillisempää ja voimallisempaa.
Lapin erämaita kiertävä ja erämaissa asustava kansa, alituisesti luonnon kanssa kosketuksissa ollen, onkin oppinut ymmärtämään kuohuvien kaltioittensa ihmeellisen voiman ja käyttämään sitä hyväkseen.
Lapissa on paljon kuohuvia kaltioita, joissa tunturien alta hersyvät vedet kumpuavat ilmoille. Mutta vain harvat ovat tulleet huomatuiksi ja saaneet merkkilähteen maineen, lukemattomien muiden saivovesien jäädessä erämaihinsa vain omiksi iloikseen pulppuilemaan.