"Surma syömättä elää, sekin päitä tappeloo."]
Mutta jos kuolija on kauan aikaa kitunut huonona, ja luullaan, että henki on karkautunut, josta syystä ei pääse kuolemaan, pannaan lattialle olkien alle pari hyvin kulunutta viikatetta tai sirppiä ristiin. Sitten mennään ulos ja heitetään kirves pirtin otsapuolesta yli koko rakennuksen sekä sen jälkeen sivuittain yli pirtin, niin että heitot muodostavat ristin. Vielä otetaan pitkä seiväs, jolla lomahutellaan pirtin kattolautoja. Kolmea vesikaton lautaa kohotetaan kolmasti pyhäsnurkan kohdalla. Toisinaan taas kiivetään katolle ja taotaan kirveellä kattolautoja. Nämä temput vaikuttavat sen, että kituja kuolee nopeampaan. Jos kuolija on lapsi, joka tekee kauan kuolemaa, ei elä, ei kuole, etsitään kolmesta rajapientareesta heinää ja pannaan lapsen tilan alle. Kun sairas on siinä levännyt kolme vuorokautta, paranee hän tai kuolee.
Kuolinhetkellä pitää kaikkien olla aivan ääneti, ei saa pakista eikä ovissa kolata. Siitäkin voi henki karkautua. Juuri ennen hengen heittymistä avataan ovi tai ikkuna taikka reppänä, jotta hengellä olisi huokeampi lähtö. Jos ei mitään reikää olisi auki, veisi henki lähtiessään pirtin peräseinän kerallaan. Peitto otetaan myös pois päältä, sillä lähtevä henki voisi peitteliytyä katteen alle, varsinkin jos se on villainen ja kirjava vaippa.
Toisilla kuolijoilla on hengenlähtö kovin vaikea, tällaisesta sanotaan, että hän on ollut reähkähinen eläjä ja hänelle siinä juuri näytetään kaikki pahat työt, mitä hän on tehnyt, seka osoitetaan se sija, minne hän on joutumassa. Vieläpä kuolija saa siinä pahoista teoistaan kärsiä siten, että esim, heinäinvaras saa kuolinhetkellään syödä varastamansa heinät. Mutta jos kuolija on rauhallinen ja tuskaton, on hänellä hyvä sija tiedossa.
Eläessä keskenjääneet työt ovat kuolinhetkellä haittana. Kuolija voi ajatella ja kiusautua siitä, että "nekin jäivät kesken". Siksipä käsillä olevat keskeneräiset teelmät on ennen kuolinhetkeä poltettava, jotta sairas saisi rauhassa täältä erota. Mutta jo terveenä, eläessä, on jokaisen muistettava, ettei saa heittää mitään työtä vajanaiseksi. eipä mitään asian kertomistakaan pohjilleen puhumatta, se kun jää muuten kuolinhetkelle hengen painoksi.
Mitään kerrattua ja umpeen solmittua ei kuoleman tapahtuessa saa olla kuolijan päällä. Solmut avataan ja kaklaristi ripustetaan yksinkertaiseen rihmaan, samoin vyölle sidotaan yksisäikeinen rihmavyö. Kaikkoava henki saattaisi helposti rihman kierroksiin tai solmuihin kätkeliytyä.
Kuolinvuoteen vieressä itkeminen tekee myös hengenlähdön vaikeaksi. Silloin ei pitäisi kyyneleenkään tipahtaa. Kyyneleet kirpoavat näet kuolinhetkellä tulikipunoina kuolijan iholle, ja kuta enemmän itketään, sitä vaikeampi on kuolevalle. Lapsen tehdessä loppua eivät vanhemmat saa olla saapuvilla, lapsen hengenlähtö on vaikeampi, kun hän näkee siinä isänsä ja äitinsä. Samasta syystä eivät lapset saa olla vanhempainsa loppua katsomassa.
Vaikein on kaikenlaatuisia pahoja aikaansaaneiden noitien, tietäjien ja velhojen kuolema. Niinpä muuankin Vuonnisen tietäjä-ukko, Ontro-vainaja, oli kiroillen ilmoittanut kohta kuolevansa. Sitten oli ukko kaatunut lattialle ja siinä itsekseen kiroillen kuollut. Ja Hämeenkylässä oli toisen tietäjän, Visan Miihkalin, tehdessä kuolemaa koko rakennus roskahdellut ja hevoset hyppineet tanhuassa ja lehmät reuhtoneet läävässä. Roskumista oli jatkunut siksi kunnes ukon sisarenpoika, Huotari-tietäjä, oli halteutunut, ottanut kirveen ja ajanut pahat pois.
Jos hengenlähtö tapahtuu yöllä, herätetään, nossatetahylähäksi, kaikki talon eläjät, lapsetkin, samoin toisissa pirteissä ja aitoissa makaajat. Naapuritkin kehoittavat: "tuokaa sana, kun rupee kuolemaan!" Kuolijan henki heittäytyy niin nukkujan päälle ja painaa, että on vaikea olla. Voi käydä niinkin, ettei nukkuja enää herääkään unestaan, vaan kuolee siihen, nukkuu iäksi.
Kohta kun kuolija on huokaissut viimeisen henkäyksensä, lasketaan hänen suunsa peitoksi ripakko, valkea vaatepalanen, jopa hyvin kiireesti, ettei toispuolehini, paholainen, ehtisi pujahtaa kuolleen sisään, Sillä jos näin kävisi, alkaisi vainaja liikkua ja hänestä tulisi manalaini, jota ei saisi pysymään haudassakaan. Sieltäkin se nousisi pahojaan tekemään ja häiritsemään. Ripakko on suun peittona aina siihen saakka, kunnes kuollut lasketaan hautaan. Kohta kuoleman tapahduttua toimitetaan myös koalimini (pyhän savun suitsuttaminen). Pannaan loatanaa (suitsutuspihkaa) koalelitshaan (suitsutusastiaan) ja sen suitsuttaessa pyhää savua jokainen omainen ja sukulainen ja tuttava vuoron perään koatii sillä vainajan pään ja rinnan kohdalla lukien rukouksia.