"Anna, Jumala, tuon ilmasiks hyvikseh, ja tuon ilmasiks metisikse ruokasikseh, tänäi peänä, tälläi tsheässyllä!"[Ven. tshas = hetki, tunti.]
Maahanpaniaisiin kutsutaan sukulaisia ja tuttavia, sekä naapureita että etempääkin toisista kylistä. Jos joku jää pois eikä tule saattamaan vainajaa eikä maahanpaniaisiin, niin se on hänen oma "reähkänsä". Siitä saattaa kyllä joskus olla ikävät seuraukset, jos nimittäin vainaja panee sen pahakseen. Siitä voi terveys vioittua, voi ruveta pakottamaan hammasta, taikka alkaa verissä kuvatella taikka tarttua jokin muu tauti: päätä alkaa humata, jalkaa kolottaa, kättä pakottaa. Nämä taudit ja kivut alkavat sillä lailla, että yöllä unissa näyttäytyy vainaja ja on vastuksina, päivällä taas varauttelee ja muistuu mieleen, että tuolta ja tuolta tulee vainaja. Siitä voi arvata, että vainaja vaatii "käymäh peälläh" taikka antamaan muisteliaisia. Vaivanalaisen täytyy silloin antaa muisteliaisia sukulaisille sekä käydä haudalla suitsuttamassa ja sitomassa tuulipaikka hautaristiin. Tuulipaikkaa asetettaessa anellaan:
"Prosti, milma, pokoiniekka, mitä lienen pahoin loatin, veärin ajatellun! Milma kun lienet voatin peälläs käymäh."
Sen, joka on niin heikko, ettei kykene haudalle käymään, täytyy luvata:
"Milma kun vaivannet, pokoiniekka, ni prosti milma, pokoiniekka! Niin kun voatinet, niin tulen peälläs käymäh ta tuon tuulipaikan, ta annan muisteliaisie ta koajin mullillas. Vain ei ole aijalla meäreä, ei päivällä liittuo, tulen konsa kyhöytynen."
Vainaja voi hyvin helposti ruveta vaivaamaan, jos hänen suhteensa jotakin lyödään laimin. Niinpä muuan vanha Vuonnisen ukko-vainaja kävi vuosittain aina talostaan lehmän surmaamassa. Perilliset eivät olleet raskineetkaan antaa lehmää papille, vaikka olivat luvanneet, kun vaari oli kuolinvuoteellaan määrännyt. Vasta kun vainaja alkoi ahdistella, tulivat omaiset huomaamaan, että "kyllä kuollut omansa perii", ja lupasivat teurastaa lehmän muissinsuovatuksi sekä kutsua sukulaiset, rikkaat ja köyhät muissinlehmämurkinalle. Nyt vasta vanha vaari leppyi.
Joskus, varsinkin sananparsin puhuttaessa, mainitaan maahanpaniaisia häiksi. Sanotaan esim. "Kahitsi häitä pietäh: kerta männessä mieholah, toini hautah pannessa", sekä: "Yhet heät on pietty, toiset on vielä pitämättä". Puhutaan myös "iloisista häistä" ja "surullisista häistä". Niinpä sanotaan: "Iloiset on elävän heät, surulliset kuollehilla", ja "Ennen oisin elävän häissä, ennenkuin kurja kuollehilla". Vieläpä nimenomaan sanotaan hautajaisista: "Ne heät on pietty, toista kertoa ei niitä enää pietä." Jos häitä joku tahtoo moitiskella, voi toinen huomauttaa: "Heät piettih! toini kerta vielä pietäh, ei kavokkana. Ei auta moittimiset toisih häiheh", tai: "No kerta heät on pietty, toini kerta ammoin pietäh, ei auta moittimiset." Tytölle, joka kuolee, tulee "Nurmi-Niikkanan poika sulhasiks".
9. MUISTOATERIAT JA MUISTINPÄIVÄT.
Kuuteen netäliin (viikkoon) ei vainajaa oikeastaan saisi vielä pokoiniekaksi sanoa, sillä hän on siihen asti vain pokoitussa (vainajan sielu tai -henki) [ven. dyssha = sielu, henki(lö). Sanotaan myös esim.: "Montako tussaa teill' on verolla? Paljoko tussalta maksetah?"]. Ei häntä myöskään saa enää entisellä nimellään mainita, koska hän on jo poistunut näiltä ilmoilta. Kuuden viikon kuluttua vasta saa sanoa pokoiniekaksi.
Tänä kuuden viikon aikana voi vainaja silloin tällöin käydä kotonakin, häntä kun näinä aikoina käytettään joka paikassa, missä hän on eläessään liikkunut ja toiminut, ja samalla hänelle näytetään ja muistutetaan kaikki, mitä hän on eläessään tehnyt ja raatanut. Tulevasta tilastaan ei vainaja vielä tiedä. Vasta kuuden viikon kuluttua se hänelle "valkeutetah".