* * * * *
Kahden viikon perästä seisoo vaimo avonaisen haudan ääressä Mitrofanin suomalaisella hautausmaalla. Leskenä hän siinä seisoo, mustissaan, pieni neljän vuoden vanha poikanen sylissään. Poika pitää äitiä kaulasta ja painaa päätänsä hänen olkaansa vasten.
Hiljaa he itkevät siinä, leski ja orpo.
Joukko surevia ystäviä, Suomalaisia, seisoo haudan ympärillä.
Lakko.
Tämä on lapsuuden muistelma. Se herää henkiin joka kerta kuin sanomalehdissä luen työlakoista meillä tai muualla. Kerron sen semmoisenaan kuin se lähes neljäkymmentä ajast'aikaa sitten painui lapsen mieleen.
Nevan vasen ranta, varsinaisesta kaupungista ylöspäin, muodostaa suunnattoman tehdaskaupungin. Heti Nevskin luostarin ja kasakkain kasarmin takaisesta kaupunginrajasta (silloisesta) ruveten, lähtee loppumaton jono suuria tehtaita, kruunun sekä yksityisten. Niitten ympärillä oli siihen aikaan melkein yksinomaa työväen asunnoita, joitten yksitoikkoisuutta ja yksinkertaisuutta tuon tuostakin keskeytti joku upeampi talo tai rukoushuone, "säässynä", tai puoti tai kapakka.
Eri tienoita tässä tehdaskaupungissa nimitettiin tehtaita myöten. Pietarin Suomalaiset, joita siellä asui ja edelleen asuu suurissa määrin, käyttivät venäläisiä nimityksiä, omilla päätelisillään. Niinpä asui Sutinen Stekljannoilla (lasitehtaan seudussa); Pettinen oli muuttanut Farforovoille (poslinitehtaan läheisyyteen); viime sunnuntaina kuulutettiin ukko Nion poikaa sieltä Sukunoilta (rautavalimojen tienoilta) j.n.e.
Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla. Sinne muistelmani vie.
Moniaan pyssynkantaman päässä meidän asunnostamme oli muuan suuri kruununtehdas, jossa kävi työssä sadottain miehiä, naisia ja lapsia. Suomalaisia ei siinä tehtaassa muistaakseni ollut.