Eräänä iltana kerrottiin, että sanotussa tehtaassa oli tapahtunut "bunt", kapina. Työväki oli ruvennut vaatimaan palkanlisäystä ja uhannut jäädä pois, ellei palkkaa koroteta. Tehtaan isännöitsijä tai hoitaja, upraviiteli, oli sättinyt työväen ensin pahanpäiväiseksi ja uhannut puolestaan väkipakolla saada heidät työhön. Työväki oli taipumaton, ja huomenna piti asia ratkaistaman.
Huomis-aamuna oli koko Sukunoi liikkeellä. Puheen-alaisen tehtaan portti oli suljettu. Edustalla kihisi työväkeä, miestä, naista, lasta, asiaan kuuluvia ja asiaan kuulumattomia, viimeksi mainittujen joukossa pivollinen meitä, suomalaisia poikia. Työkansa oli hajaantunut useampiin ryhmiin, ja niissä keskusteltiin vilkkaasti, tunnettuun venäläiseen tapaan, jossa keskusteluun on osallisena ei ainoastaan suu, vaan koko ruumis raajoineen, yksin sormennenätkin.
Meitä läheni muuan venäläinen poika, tuttu jollekulle meidän joukossa — lastenhan tuttavapiiri on suunnaton. — Hän kuului tuon kapinoivan tehtaan väkeen.
— Meidän väki pitää bunttia, — sanoi hän varsin huoletonna, niinkuin ei asia olisi häntä liikuttanutkaan.
— Mitenkäs siinä lopulti käy? — utelimme me.
— Miten käy?… Pakolla pakottavat työhön, siinä se.
— Mitenkä pakolla?
— Sitenkä, että kasakoilla pieksättävät.
— Kasakoillako?
— Niin juuri.