— Entäs sinä? Pieksäväthän ne sinutkin.
— Minuun eivät koske.
— Miks'eivät?
— Siks'eivät, ett'en minä kuulu bunttilaisiin.
Pieni työmies katosi vihellellen väkijoukkoon.
Vähän ajan perästä näkyi muutamia työmiehiä juoksevan kasarmilta päin. He tulivat hengästyneinä ja katosivat lakkolaisten joukkoon. Tuokion kuluttua syntyi työväessä levottomuutta, ja kaikki loivat silmänsä sinne päin, mistä äskeiset miehet olivat tulleet.
— Jo tulee! Jo tulee! — kuului huutoja.
Maantietä myöten, rajaportilta päin, läheni tehdasta parvi kasakoita, noin 30 miestä, kaksi kussakin rivissä. Eivät olleet aromaan ruskea-ihoiset pojat tällä erää ratsuillaan, pitkät piikit mukanaan, hosurit vyöllä ja luodikot seljässä. Jalkaisin he tulivat, kädessä maan kuulu nagaikka, pamppu.
Sydäntä vihlaisi niin kummallisesti, katsellessamme tuota omituista arolaisparvea, käskyille sokeasti kuuliaista. Oliko se nyt määrätty pyöveliksi?
Sanaakaan sanomatta väistyi väki kahden puolen tietä, sallien rauhassa kulkea välitsensä tuon joukon… ei eläviä ihmis-olentoja, vaan ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tapaa, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre.