Tehtaan portin kohdalla tämä koneisto kääntyi vasemmalle. Portti ulvahti ja narahti ilkeästi ja nielaisi sen.
Lyhyt, tuskallinen epätietoisuuden hetki seurasi nyt. Lakkolaiset olivat ääneti. Odotusta täynnä oli muukin joukko.
Äkkiä kuului jälleen ilkeä ulvahdus ja narahdus. Portin molemmat puoliskot lensivät ryminällä selko seljälleen. Joku päällysmies, yllään aitovenäläinen "paddjofka" ja rinnassa samallainen vaskilaatta kuin poliseilla, astui kiireisesti ulos maantielle ja alkoi huutaen ja huitoen puhutella lakkolaisia. Eikä se oikeastaan ollut mitään puhuttelua, vaan jonkinlaista epämääräistä, kestävää kirkumista, joka turhaan koetti tyhjentää venäläisten sättimäsanain loppumatonta varastoa, tuota varastoa, josta tshort ja djävol (piru ja perkele) ovat kaikkein hienoimpia ja karkeammat aivan eläimellisen raakoja. Tämä pitkällinen, äänen vahvuudessa yhä kasvava kirkuminen päättyi vihdoin käheään huutoon:
— Käyttekö työhön?
— Ei! — vastattiin väkijoukosta.
Silloin kuului huikea, kimeä kiljahdus, sellainen, jonka koirilleen päästää ilveksenpyytäjä, huomattuaan vasta sataneessa vidissä pedon jäljet.
— Lyö! Pieksä! — kirkui päällysmies silmät nurin päässään.
Avonaisesta portista syöksähti kasakkain parvi työväen päälle, niinkuin syöksee lauma nälkäisiä susia lammaskatraan kimppuun.
Ja sitten alkoi raatelu…
Itkien ja vavisten katselimme tuota näytelmää jonkun matkan päästä. Paheni siihen silloin lapsen mieli, ja ilkeänä painajaisena se minua vieläkin usein vaivaa.