Tuomion luettua oli pyöveli, punapaita, — entisiä pahantekijöitä, jotka itse olivat aikoinaan saaneet samallaisen rangaistuksen, mutta sitten päässeet pyövelin ammattiin — astunut tuomarin ja lääkärin eteen ja röyhkeästi kysynyt: "Tapanko minä hänet tuohon paikkaan?" Nuhdellen häntä moisesta julmuudesta, olivat herrat pistäneet hänen kouraansa muutaman setelin ja pyytämällä pyytäneet häntä säälimään vankia. Pyöveli oli irvistäen kätkenyt rahat poveensa ja luvannut "armahtaa" häntä. Lupauksensa hän oli pitänytkin: moni sivallus tuolla hirveällä kurittimella, kolmihaaraisella, leveäsiimaisella ruoskalla, oli vain keveästi pyyhkäissyt onnetonta…
Tämä oli viimeisiä verisiä näytelmiä Konnoilla. Jonkun vuoden perästä sääsi suuri Aleksander II lain, joka lakkautti ruumiillisen rangaistuksen Venäjän keisarikunnassa. Todellisuudessa se ei vielä kumminkaan ole kokonaan poistettu. Yleinen rikoslaki tosin ei enää sellaiseen tuomitse, sotaväessä on entinen suunnaton rääkkäys lakannut, kouluissa ei ole enää vitsa opettajan ja kasvattajan alituisena ja useimmiten väärinkäytettynä apulaisena. Kunnanhallituksilla sitä vastoin — vankihuoneista ja rangaistuskomppanioista puhumattakaan — on yhä vieläkin oikeus tuomita ruumiilliseen rangaistukseen. Ja niinpä vielä tänäkin päivänä vinkuu raipat maaseuduilla koko tuossa suunnattomassa keisarikunnassa. Kansa huokaa tiedottomuuden pimeydessä, valistuksen ensimmäisten alkeittenkin puutteessa, ja kunnanhallitusten ja maalaispäällikköjen mielivalta heiluttaa huljaa sen ylitse…
Käännä lehti, lukijani, käännä.
Ukko Grahn.
Nykymaailmaa sanotaan, ja syystäkin, tuollaiseksi "nivellioimisen" maailmaksi, joka koettaa muovaella kaikki ihmiset jotenkin samaan malliin, konemaisiksi. Ja siinä se merkillisesti onnistuukin. Itsenäisiä, omaperäisiä luonteita näkee nyt yhä harvemmin. Samaa valitetaan meillä ja samaa kaikkialla.
Ihmiskunta on kuin yksi ainoa suuri puutarha, jota hoidetaan tuskallisen tarkalla huolella: jos yksikään puu pyrkisi muista toisenlaiseksi, omituisemmaksi, niin kyllä puutarhurit kätyreineen pitävät huolta, ett'ei se tapahdu. Pensaat leikellään ja keritään joko tasapäisiksi tai suppilomaisiksi tahi puolipyöreiksi, mutta samallaisia niitten olla pitää, ihan samallaisia. Jos luonnon luoma, nopeasti juokseva puro sattuisi tuon rabatin tai tämän rundelin kohdalle, niin se johdetaan uusille urille, tai viedään sen vesi kulkemaan maanalaisia ojia myöten. Suunnitelmaa vaan ei saa loukata, sillä se on puutarhurien yleisessä kokouksessa tehty ja sommiteltu ja äänten enemmistöllä ratkaistu, ja esivalta on sen vahvistanut.
Ennen vanhaan oli ihmiskunta kuin yksi ainoa humiseva salo. Siinä oli päivänpuoleisilla rinteillä halmeita, joissa kultainen vilja lainehti, ja siinä oli marjaisia ahoja ja mökkejä honkain keskellä. Mutta tämän ympärillä ja välissä ja edessä ja takana humisi salo, salo vapaa ja ääretön, joka puhalsi kultturin ylitse raikkaita henkäyksiään, sitä puhdistaen ja sen elinvoimia virkistäen. Sellaisella salolla kohosi moni honka ylös pyörryttävään korkeuteen. Mitä enemmän sitä myrskyt nuorena taivuttelivat, sitä lujemmin se vaan juurillaan juuttui kotoiseen maaperään, kunnes vihdoin kokkolintukin sen latvaan pesänsä rakensi. Sellaisella salolla välkkyi tyynipintaisia lampia, joitten kuvastimessa katselivat koivut ja haavat toisiansa ja itseänsä, mutta kukin omassa asennossaan ja vapaassa muodossaan. Sellaisella salolla…
Mutta eihän ollut aikomukseni aloittaa tuota vanhaa uutta virttä, joka entistä kiittää ja nykyistä laittaa. Sitä paitsi: kaikki vertauksethan ontuvat, ja minun vertaukseni puutarhasta ja salomaasta ontuu, huomaan ma, pahasti sekin. Eikä ole aikomukseni ottaa sankarikseni mitään salolla kasvanutta mastopuutakaan.
Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa paljoa vähemmin kuin ennen.
Pietarin Suomalaiset ovat nykyjään "nivellioituneet" jo hekin, mutta 50- ja 60-luvulla oli heidänkin joukossaan varsin huomattavia originaaleja. Tuossa ne taas kulkevat ohitseni, nuo rakkaat, hauskat, supisuomalaiset ystävät, ja vanha sydän lämpenee, heitä katsellessani: jäntevä kirkkoherra Kaarlo Sirén; seurakunnan suntio Israel Kössi, mies peukalon pituinen; paljon hyvää nauttinut ja paljon kovaa kärsinyt suutarimestari Kristerson; kirkkokoulun vanha vahtimestari Lauri, joka tuskin koskaan lie ollut muuna kuin harmaapäisenä ja tutisevana ukkona, ja hänen uljas, kaartilaismainen, hyvin-arvoisa puolisonsa Mari Matvevna; Gostinnoi dvorin kauppias, Pietarin suurimpia humoristeja, suutarimestari Lange; vaskiseppä, litteraati Carl Pydén; varakas sangviiniko, valumestari Manninen; hieno, aristokraatinen kultaseppä-mestari Vänttinen…