— Mitä se oppi sitten ihmistä auttaa, — puheli hän välistä naapurin emännälle, Heiskaskalle, — kun se ei anna edes suolaakaan leivän päälle!
Hän puheli siitä joskus hienoilla viittauksilla miehelleen, mutta Grahn, ideaalien mies, vakuutti tekevänsä maailmassa paljoa enemmän hyötyä opettajana kuin neulaseppänä.
— Mutta sinulla on perhe, joka myös tarvitsee yhtä ja toista, vaimo ja lapset.
Tuo oli korkea valtti Grahnillekin. Hän mietti hetken ja vastasi pateetillisesti:
— Lapsetko? Lapset ovat Herran lahjat, mamma kulta, — mutta lisäsi sitten kotvasen kuluttua, — voinhan minä jättää sen toisen kahvikupin pois, ja voin minä Millerin sijasta polttaa Tulinoviakin. Sillä tavoin säästetään, näet sä, ja säästäväisyys on yks' suuri avu ihmisessä, sillä Syrak sanoo…
Ja sitten tuli innokas puhe, Syrakin sanat tekstinä.
* * * * *
Siirrymme nyt ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin.
Länteen Pietarista, Suomenlahdesta pistävän leveän poukaman rannalla sijaitsee suuri Lahdenkylä. Sen väestö on suomalaista, mutta kylä on rakennettu, niinkuin muutkin suomalaiset kylät Inkerinmaalla, venäläiseen tapaan: kahden puolen leveätä raittia, katua, ovat talot asettuneet rinnakkain. Kustakin talosta antaa kadulle asuinrakennuksen pääty sekä laipio portteineen. Pihan ympärillä on navetta, tallit ja muut ulkohuoneet, ja näitten takana alkaa peruna- ja kaalimaat y.m.
Kerran aamupäivällä alussa heinäkuuta 1869 astui kylään Petrovskin puolelta kaksi nuorukaista. Lakeistaan oli heidät helppo tuntea suomalaisiksi ylioppilaiksi. Toinen oli laiha, kalpeanläntä, silmälasit silmillä, ruskeat viikset ja pieni piikkiparta. Toinen oli varsin hyvänvoivan näköinen, melkein pullea kasvoiltaan, sileäleukainen, vasemman käden sakarissa kimalteleva timanttisormus. He olivat pietarilaisia kumpikin, s.o. Pietarissa syntyneitä. Nyt olivat he kansatieteellisellä matkalla.